Homoseksuaalisuus on syntiä

Hampaankolosta: Vihapuhe kuriin - lopullisesti

Johanna Korhonen teki tutkintapyynnön häneen kohdistuneesta räikeästä kirjoittelusta. Tapaus liittyy Seurakuntalainen.fi -sivustolla käytyyn keskusteluun, jossa esiintyi Korhosen mielestä uskonnollista vihapuhetta.

Tapaus aiheuttaa minussa lähes yksinomaan lamaannuttavaa väsymystä. Ihmettelen kuinka julkisuuden henkilö ei ole sisäistänyt, että tämä herättää ihmisissä voimakkaitakin tunteita ja mielipiteitä, tai että netissä on tapana sanoa asiat tylysti ja suoraan. En ole lukenut käytyä keskustelua, enkä perehtynyt Korhosen kannanottoon Jalovaara-caustiin liittyen, mutta tapani mukaan kommentoin silti. Turun Sanomien mukaan muun muassa Korhosen oma seksuaalinen suuntautuminen on aiheuttanut närää. Korhonen on Vantaan kirkkovaltuuston jäsen, ja asemansa vuoksi hänen sanomisiaan ja toimiaan tulee saada arvostella julkisesti ja ankarastikin. Julkihomoseksuaalina hän ei voi myöskään olettaa, että muut eivät saisi ottaa kantaa hänen sukupuoliseen suhtautumiseensa, sillä hän on tuonut sen julki näkyvästi ja toistuvasti. Se Korhosesta.

Poliisiammattikorkeakoulun Viharikosraportin (2011) mukaan edellisenä vuonna poliisille oli jätetty yksi tutkintapyyntö siksi, että jossain internetkirjoituksessa oli todettu homoseksuaalisuuden olevan syntiä.

Varsinaisten rikosilmoitusten lisäksi tarkasteluvuoden aineistosta löytyi
viisi sellaista muu tutkinta -ilmoitusta, joissa oli seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvä vihamotiivi. Yksi ilmoitus koski seksuaalivähemmistöjen
asiaa ajavalle järjestölle lähetettyä, uhkaavaa kirjettä. Kolme ilmoitusta
oli tehty internetissä olleista tai sähköpostitse lähetetyistä kirjoituksista.
Eräässä tapauksessa ilmoittaja pyysi tutkimaan, onko internetissä olleessa
kirjoituksessa syyllistytty rikokseen. Kirjoituksessa todettiin, että ”homoseksuaalisuus on syntiä”. (s. 76)

Näin massiiviseen herkkähipiäisyyteen auttaa vain karaiseminen. Siksi toistan tuntemattomaksi jääneen nettisoturin teesin perustelujen kera:

Homoseksuaalisuus on Raamatun mukaan syntiä. Ymmärrän sen tarkoittavan sitä, että homoseksuaalisen taipumuksen toteuttaminen elämässään on Jumalan tahdon vastaista ja hänen mielestään irstasta. Kuitenkin samaan aikaan on totta, että Jumalan rakkaus ja Jeesuksen sovitustyö kuuluu homoseksuaaleillekin, eikä homoseksuaalisen taipumuksen toteuttaminen ole sen ihmeellisempi synti kuin vaikkapa aviorikos. Tästä huolimatta en pidä sopivana, että homoseksuaalista taipumusta toteuttava ihminen toimii kirkon luottamustoimessa.

Käännös: Liberaalin kirkon romahdus

Törmäsin The Globe and Mailin sivustolla Margaret Wenten mielenkiintoiseen artikkeliin The Collapse of the Liberal Church. Artikkeli on viime kesältä, mutta silti se on ajankohtainen ja mainio tiivistelmä monista niistä ajatuksista joita itsekin olen pähkäillyt viimeisen reilun vuosikymmenen ajan. Suomennan tämän siitäkin huolimatta että suurin osa suomalaisista osaa englantia hyvin. Omalla äidinkielellä lukeminen vain on mukavampaa.

Kahden viikon kuluttua the United Church of Canada (UCC) kokoontuu Ottawaan neljänteenkymmenenteenensimmäiseen piispainkokoukseensa jossa neuvotellaan kirkon linjauksista ja valitaan uusi kirkolliskokouksen johtaja. Esityslistan tärkeinpänä kohtana on kannanotto Israelin siirtokuntien tuotteita vastustavan boikotin puolesta. Onneksi kukaan ei ole kiinnostunut siitä mitä UCC ajattelee Israelin siirtokunnista, sillä UCC:n päätöslauselmilla ei ole painoarvoa tässäkään asiassa.

UCC oli pitkään Kanadan yhteiskunnan tukipilari, ja sen johtajat olivat arvostettuja yhteiskunnallisia toimijoita. Se oli - ja on yhä - suurin protestanttinen uskontokunta siinä Kanadassa, jota Quebecia lukuunottamatta protestantismi on muokannut laajasti viime vuosisatoina.

Mutta nyt UCC on kirjaimellisesti kuolemassa. Sen jäsenten keski-ikä on 65 vuotta. He ovat uskonnollisia, mutta eivät välttämättä usko Jumalaan. Jotkut seurakunnat kuvailevat itseään ylpeästi "jälkiteistisiksi", minkä ne mieltävät hyväksi asiaksi. Erään kirkon vanhimman sanoin: "kirkko ei ole jäänyt jumiin menneeseen". Sitäpaitsi, kuka tarvitsee Jumalaa kun voi paheksua Israelin toimia.

Mutta UCC ei ole yksin. Kaikki sekulaarit liberaalit kirkot ovat luhistumassa. Episkopaalit - Yhdysvaltojen vastine UCC:lle - ovat menettäneet neljänneksen jäsenistään viimeisen kymmenen vuoden aikana, ja näin vähän jäseniä heillä on ollut viimeksi 1930-luvulla. Se ei ole sattumaa. Heidän edellinen piispainkokouksensa käsitteli transsukupuolisten pappisoikeuksia. Riippumatta siitä onko transsukupuolisten pappeus oikein tai väärin, suurin osa ihmisistä ei ole kovinkaan kiinnostunut siitä hengellisessä tai sosiaalisessa mielessä.

1960-luvulla liberaalit kirkot suuntautuivat avoimemmiksi, inklusiivimmiksi, tasa-arvoisemmiksi ja progressiivisimmiksi. He katsoivat näin tavoittavansa uuden sukupolven kirkkokansan, mutta toisin kävi.

"Olen toiminut koko urani ajan rappeutuvissa seurakunnissa", sanoo David Ewart, joka on hiljattain eläkkeelle jäänyt UCC:n pappi Brittiläisestä Kolumbiasta. Hän kokee uskonsa tulevaisuudennäkymät masentavina. "Tiedän kokemuksesta, että jos asettaa tavoitteensa maallisiin asioihin, ylistys ja Jumalan puoleen kääntyminen jäävät taka-alalle".

UCC:n huippuhetket osuivat vuodelle 1965, jolloin sen jäsenmäärä ylitti 1,1 miljoonaa henkilöä. Siitä lukien laskua on tullut miltei 60 prosenttia. Seurakunnat ovat myös pienentyneet kirkon infrastruktuurin pysytellessä 1960-luvun tasolla. Tänä päivänä kirkolla on liikaa kiinteistöjä ja liian vähän väkeä rahoittamaan niiden kunnossapitoa. Tämä ei tunnu häiritsevän johtajia. "Numeroihin tuijottamista pidetään liian karkeana, materialistisena ja yritystoimintamaisena lähestymistapana", Ewart sanoo. Kirkon johtajat ovat kuin viimeiset Marxilaiset: täysin horjumattomia aatteessaan vaikka koko muu maailma on ajanut heidän ohitseen.

Toki myös yhteiskunnalliset muutokset ovat suuresti vaikuttaneet kirkossakäymiskulttuuriin. Vapaaehtoistyö ja muu kansalaistoiminta on laskussa. Työn rasittamilla perheillä on vähemmän vapaa-aikaa yhtään mihinkään - kirkkoonkaan. Sunnuntaisin puuhataan muissa askareissa tai käydään ostoksilla, ja pyhäkoulu on vaihtunut harrastuksiin.

Mutta jokin muukin muuttui 1960-luvulla.  Liberaalit kirkot päättivät, että perinteiset käsitykset jumalanpalveluksista olivat vanhentuneita ja jopa noloja. He suuntasivat kohti älyä, järkeä ja ymmärrystä. "Papiksi opiskellessani emme koskaan puhuneet rukouksesta", Ewart sanoo ja jatkaa, "Minulla oli järkiperäinen suhde Jeesukseen. Mutta ettäkö rakastaisin Jeesusta? En niinkään".

UCC sosialidemokratisoitui. Sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta tuli sen evankeliumi. Hengellinen täyttymys voitiin saavuttaa boikotoimalla ja kierrättämällä. Nuoret Kristukselle toiminnasta tuli Nuoret Ekoajattelulle -toimintaa. Mardi Tindal, nykyinen kirkolliskokouksen johtaja, järjesti hengellisten tilaisuuksien sarjan ympäri Kanadaa kehottaen ihmisiä "hengen, yhteisön ja luomakunnan parantumiseen" hiilijalanjälkeä pienentämällä. Mutta jos ihminen kokee luonnonsuojelun hirveän tärkeäksi asiaksi, miksei tämä vain liittyisi Greenpeaceen?

Mielipidemittausten mukaan ihmisten usko Jumalaan ei ole vähentynyt. Ihmiset eivät vain osallistu uskonnon harjoittamiseen samalla tapaa kuin ennen. Ei olekaan ihme että liberaalit kirkot ovat romahtaneet, sillä niillä on tarjota niin vähän hengellistä ravintoa.

On mahdollista että järjestäytynyt uskonnollisuus on nähnyt parhaat päivänsä teollisuusmaissa, sillä jopa konservatiivisten evankelikaalisten, kuten Etelän Babtistien, kannatus on laskussa. Kuitenkaan kaikki eivät ole antaneet periksi Mammonalle. Moskeijojen määrä on lisääntymään päin, ja Kanadassa saattaa olla enemmän lapsia islamin opetuksen piirissä kuin pyhäkoulussa. Yhdysvalloissa Mormonismilla - joka velvoittaa jäsensä palvelemaan lähetyssaarnaajina ja maksamaan kymmenyksensä - menee lujaa huolimatta valtavirtalehdistön pilkasta. Maahanmuuton ansiosta myös roomalaiskatolinen kirkko pysyy eloisana. Useat tuntemani juutalaiset kuuluvat yhä synagoogaan, opettavat lapsilleen hepreaa ja viettävät näiden bar mitsvoja.

Kannattaako kirkkoa ikävöidä? Kyllä, sanoo David Ewart. Kirkko antoi perheille mahdollisuuden päästä osaksi osallistujiaan suurempaan yhteisöllisyyteen ja merkityksellisyyteen. Suurin osa seurakuntalaisista ei pääse kokemaan tätä enää. Omat lapsemme eivät edes voisi muistaa mitään tällaista.

Muutamana viime vuonna Ewart on ollut mukana evankelikaalien toiminnassa - sellaisten jotka puhuvat Jeesuksen rakastamisesta. Hän kadehtii heidän henkilökohtaista ja tunteellista yhteyttään Jumalaan. Viime aikoina hän on alkanut jopa rukoilemaan. Ehkäpä hän voisi rukoilla oman kirkkonsa puolesta jotta se lakkaisi tuhoamasta itseään, vaikka todennäköisesti onkin jo liian myöhäistä.