Keskiviikkokerho osa 2 - naisten syrjintää?

Keskiviikkokerho nousi jälleen otsikoihin Elina Grundströmin Helsingin Sanomiin kirjoittaman kolumnin nostamana. Kerho elää edelleen ja voi hyvin, vaikka sen puheenjohtajan, Johannes Koroman, mukaan "kerhon vaikutusvalta on nykyisin kovin vähäinen". Grundströmiä ja joitain muitakin riepoo edelleen se, ettei naisia oteta kerhon jäseniksi. Ilkeämielinen henkilö huomauttaisi, että Grundströmin mielestä suurin synti ei ole kabinetteihin piiloutuva korruptio, vaan se, etteivät naiset pääse porsastelemaan samaan sikolättiin. 

Keskiviikokerhon jäsenhankinta on kiistämättä naisia syrjivä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kerho käyttäisi valtaansa sortaakseen naisia. Kerhon jäsenet eivät ole profiloituneet julkisuudessa mitenkään erityisen naisvastaisiksi, tai tehneet tahi ajaneet naisvastaisia päätöksiä. Kuten keskiviikkokerhon puheenjohtaja Koromakin asian ilmaisee, kyse on lähinnä perinteen kunnioittamisesta (tästä perinteestä ollaan mahdollisesti luopumassa). Jos naisten syrjintä tai sortaminen oikeasti olisi kerhon asialistalla, sen voidaan katsoa epäonnistuneen tavoitteessaan surkeasti. Sodanjälkeisessä Suomessa naisten asema on parantunut tasaisesen varmasti jokaisella vuosikymmenellä. Sen sijaan Koroman väite, jonka mukaan kerhon valta poliittisessa päätöksenteossa olisi kaventunut sitten 1960-luvun, on hassu. Hänen vastauksensa Grundströmille kerhon vallasta on seuraava:

"Grundströmin kirjoituksessa on sellainen erikoinen piirre, että kirjoittaja näyttää toivovan, että Keskiviikkokerho tekisi yhteiskunnallisia päätöksiä, kuten se teki 1960-luvulla, muodostaisi yhteiskunnallista konsensusta maan talouspoliittisesta ja poliittisesta linjasta", puheenjohtaja Koroma pohtii.

"Se on vanhanaikainen ajatus, nykyisin on parlamentarismin annettava hoitaa tehtävänsä. Poliittisen linjan muodostamisessa Keskiviikkokerho ei ole merkittävä tekijä, se on oman aikansa tuote".

 Korostettu kohta on hurjan mielenkiintoinen. Minun on myönnettävä, etten ole politiikan asiantuntija, enkä ollut vielä edes syntynyt 60-luvulla, mutta ei poliittinen päätöksenteko ole mihinkään muuttunut noilta ajoilta. Lausahdus lienee myös hienovarainen synnintunnustus. Suomessa vallitsee eräänlainen poliittinen konsensus ja puolueiden sisällä (varsinkin äänestyksissä näkyvä) vahva ryhmäkuri. Olisi hölmöä kuvitella, että kerholaisten yhteiset keskustelut yhteiskunnallisista asioista eivät ohjaisi kerhoon kuuluvien poliitikkojen ajattelua ainakin jossain määrin. Grundstömin kolumnissa kerholaisia kutsutaan oikeansuuntaisesti "ukoiksi, jotka ovat lukeneet samat kansantaloustieteen kirjat ja ajattelevat samalla tavalla". Koheesio lisää koheesiota. Keskiviikkokerhon tapauksessa konsensuspoliitikoinnista eivät kärsi naiset, vaan ne joiden poliittinen agenda ei kerhon pirtaan sovi.

Suomalaisesta rasismikeskustelusta

Ehkäpä Persun Pelosta johtuen Helsingin Sanomat julkaisi vuoden viimeisessä sunnuntainumerossaan Umayya Abu-Hannan haastattelun, jossa tämä kritisoi kovin sanoin suomalaista arkipäivän rasismia. Suomi ei  ole rasismista vapaa maa, mutta onneksi rasistiset rikokset ovat meillä verrattain harvinaisia. Paljon enemmän on nimittelyä, tuijottamista ja muuta sanatonta viestintää mikä ei varmasti tunnu kivalta, mutta joka ei välttämättä itsessään ole rasismia, vaan menee osittain yleisen kusipäisyyden ja käytöstapojen puutteen piikkiin.

Tästä syystä Abu-Hannan kritiikki ampuu ohi. Ulla Appelsinin vastine Ilta-Sanomissa käsitteli ansiokkaasti niitä asioita jotka esitetyssä kritiikissä ovat pielessä. Appelsin kysyy onko oikein leimata koko suomalainen kulttuuri rasistiseksi muutamien höperöiden ja moukkamaisten ihmisten takia? Omasta mielestäni Abu-Hanna vaikuttaa valittajalta. Ei siksi, ettäkö huutelua pitäisi sietää, vaan siksi että hän yleistää omat huonot kokemuksensa koskemaan kaikkia ja kaikkea suomalaista. Niin kuin Appelsin muistuttaa, Abu-Hanna on saanut suomelta varsin paljon - jopa oman adoptiolapsensa.

Muutamassa tunnissa Abu-Hannan haastattelusta tuli ilmö. Ihmiset jakoivat sitä sosiaalisessa mediassa, ja siitä keskusteltiin (ja keskustellaan) keskustelupalstoilla raivokkaasti. Juttu nousi kahdessa päivässä Helsingin Sanomien vuoden luetuimmaksi artikkeliksi (mitähän se kertoo Hesarin juttujen tasosta). Ja kuten tavallista, kolumnistit, pääkirjoittajat ja maallikot (niin kuin minä) alkoivat "julkisen keskustelun" rasismista Suomessa. Jopa Suomen somaliliiton puheenjohtaja Arshe Said toivotti keskustelun tervetulleeksi, koska "tämä on juuri sellaista yhteiskunnallista keskustelua, joka Suomesta puuttuu". Näyttää pikemminkin siltä että tämä on sitä ainoata keskustelua jota Suomessa käydään.

Hilpeimmän näkökulman esitti Ruben Stiller Ylen blogissaan. Kolumnin härskiys tulee parhaiten esiin kun sen toimijat vaihdetaan luovasti päikseen. Nappasin teksistä pienen palan ja esitän sen tässä - muutettavat muuttaen. Alkuperäinen ja tärvelemätön teksti löytyy Rubenin blogista.

Matti on kieltämättä syyllistynyt majesteettirikokseen. Hän ei halua näytellä iloisesti taputtavan maksajan osaa suomalaisessa maahanmuuttosirkuksessa.
Hän ei joka toisessa lauseessa kerro, miten paljon rakastaa tummaihoisia, Nelson Mandelaa sekä eksoottisia makuja ja rytmejä. Eikä hän osta Ilta-Sanomien erikoisnumeroita joissa tuoksuu khat ja monikulttuuri.
Tämä tietysti kuohuttaa Kukkahattua, jonka lehti palaa säännöllisin väliajoin Monikulttuurin Autuuteen. Autuudessa asuva Kukkahattu näkee maahanmuuttajien maineen olevan taas vaarassa, vetää herneen nenäänsä ja leimaa Matin rasistiksi, joka liioittelee ulkomaalaisten osuutta rikostilastoissa.

Keskustelu jatkuu. Abu-Hanna syytti suomalaisia herkkähipiäisiksi, Appelsinia syytettiin vastuuttomuudesta ja blogistit...

Ruotsissa pärisee

Terveisiä pitkäksi venyneeltä kirjoituslomalta.

Muutama erittäin mielenkiintoinen tapahtuma ruotsista ansaitsee tulla pikaisesti mainituiksi. Aftonbladetin mukaan Ruotsin Keskustapuolue esittää uuden puolueohjelman ehdotuksessaan maan rajojen avaamista ja kaikista maahanmuuttoa rajoittavista säännöksistä luopumista. Sama puolue laskeskeli vuosi sitten että Ruotsissa olisi tulevaisuudessa 40 miljoonaa asukasta. Tarkoittaakohan tämä sitä, että Ruotsi ei enää aikoisi noudattaa Schengen-sopimusta? Mutta jos maahanmuutto todella koetaan voimavaraksi ja rikkaudeksi, niin silloinhan Keskustapuolueen esitetys on erittäin koherentti ja looginen johtopäätös, ja ainoa mahdollinen suunta Ruotsin maahanmuuttopolitiikalle.

Ruotsalaiset ovat kunnostautuneet myös äärioikeistolaisten metsästyksessä. Oikeusministeriö on teettänyt raportin jossa käsiteltiin Suomenkin äärioikeistolaista liikehdintää. En ole poliittisten ääriliikkeiden ystävä, mutta en osaa ottaa sellaista raporttia vakavasti jonka mukaan Hommaforum on Suomen tunnetuin äärioikeistolainen internetsivusto, Muutos 2011 on ekstremistinen puolue ja minunkin linkittämäni Vasarahammerin blogi on Scriptaakin ekstremistisempi vasta-jihadistinen sivusto. Näyttää siltä, että Ruotsissa osataan olla huolissaan vain äärioikeistolaisesta liikehdinnästä, vaikka Euroopan laajuisestikin äärivasemmisto on aiheuttaut ja aiheuttaa Europolin ja Verfassungsschutzbericht 2011-raportin  mukaan suuremman uhan. (Olen kirjoittanut tästä aiemminkin).

Pieniä tuomioita ja suuria rikollisia

Kesäkuisen Jussi Halla-ahon tuomiota käsittelevän blogikirjoituksensa kommenteissa Timo Vihavainen onnistuu sanoittamaan jotain sellaista jota olen omassa päässäni pyöritellyt saamatta kuitenkaan ajatukselle konkreettista muotoa:

"Tämä on hyvin omituinen ilmiö. Juridiikka ei ole eikä saa olla mitään rakettitiedettä, jossa vihkiytyneet uhripapit selvittävät totuuden menetelmillä, jotka ovat salaisia saadakseen lopputuloksen, joka on pyhä ja arvostelun yläpuolella. Vanhat Ruotsin lain tuomarinohjeet ovat syystä nykyisenkin lakikirjan liitteenä. "Mikä ei oikeus ja kohtuus ole, ei voi olla lakikaan".Kansalainen demokratiassa on se, jota järjestelmät palvelkoot, ei päin vastoin.Tämän mukaisesti kansalaisten on syytä olla valmiina kritiikkiin myös oikeuslaitosta kohtaan. Muussa tapauksessa demokratia vaarantuu."

Juridiikka on politiikan - muttei välttämättä demokratian - sanelemaa ja läpitunkemaa. Jos laki tai sen tulkinta ei vastaa yleistä oikeustajua, yhteiskunta rapautuu. Oikeuslaitoksen löperö linja tuomioiden kovuuden suhteen ei ole linjassa yleisen oikeustajun kanssa. Yksi vaikeimmin käsitettävistä asioista on paljousalennus. Kun rikoksia tekee kerralla monta, saa pienemmän tuomion kuin jos ne tekisi yksi kerrallaan.

Iltalehti tietää kertoa reilun kahden vuoden takaisessa uutisessaan, että

"Kouvolan hovioikeus on kumonnut avopuolisonsa lukuisia kertoja pahoinpidelleen ja raiskanneen miehen pahoinpitelytuomiot. Samalla se lievensi miehen vankeustuomiota usealla kuukaudella. 

Hovioikeuden perusteluista paljastuu, että muun muassa nyrkiniskut ja potkut raskaana olleeseen uhriin katsottiin "sisältyneen" varsinaiseen raiskaustapahtumaan."

Hovioikeus langetti neljästä (4) raiskauksesta yhteensä kahden vuoden ja kahdeksan kuukauden vankeustuomion sekä jonkin suuruisen vahingonkorvauksen (halpaa kuin saippua!). Lyhyttä tuomiotakin käsittämättömämmältä tuntuu se että hovioikeus kumosi raiskauksiin liittyneet pahoinpitelysyytteet (ja käräjäoikeuden antaman tuomion tältä osin). Väkivalta ei ole välttämättömyys raiskauksissa, sillä jo pelkkä väkivallan uhka voi saada uhrin lamaantumaan, ja koska parisuhteessa tapahtuva tahdon vastainen seksi on myös rikos, pelkän painostamisen pitäisi olla riittävä pakkokeino. On kestämätöntä argumentoida että pahoinpitely kuuluisi erottamattomasti raiskaukseen.

Hieman tuoreempi Nelosen uutinen tältä keväältä kertoo oikeusminiesteriön työryhmän ehdottaneen, ettei alle kahden vuoden vankilatuomion saaneen henkilön nimeä saisi julkaista. Työryhmä katsoo, että mikäli rikoksella ei ole merkittävää yhteiskunnallista vaikutusta, tulisi rikoksen tekijän yksityisyys pyrkiä turvaamaan. Effin mielestä rangaistuksen pituus ongelmallinen kriteeri arvioitaessa rikoksen yhteiskunnaliista merkitystä.

"Aika monilla rikoksilla voi olla yhteiskunnallista merkittävyyttä, vaikka siitä saataisiin vain sakkotuomio, huomauttaa Effin varapuheenjohtaja Ville Oksanen."

Työryhmän ehdottama kahden vuoden raja on taktisesti nerokas veto. Helsingin Sanomien vieraskynässä 21. heinäkuuta Jarkko Sipilä ja Susanna Reinboth kirjoittavat, että tällöin käytännössä kaikki rikollisuus nauttisi yksityisyyden suojaa, sillä vain noin kolme prosenttia annetuista tuomioista ylittäisi tuon kahden vuoden rajan. Lisäksi työryhmän ehdotus kärsii koherenssin puutteesta, sillä se itsekin myöntää ettei rikos kuulu yksityiselämään.

"Kun pu­hu­taan yk­si­tyis­elä­mää louk­kaa­vas­ta tie­don le­vit­tä­mi­ses­tä, en­sim­mäi­nen vaa­ti­mus on tie­tys­ti, et­tä le­vi­tet­ty tie­to kos­kee yk­si­tyi­se­lä­mää. Oi­keus­mi­nis­te­riön työ­ryh­mä to­teaa it­se­kin, et­tä ri­kos ni­men­omaan ei ole yk­si­tyi­se­lä­mää. Sa­maan on pää­ty­nyt kor­kein oi­keus en­nak­ko­pää­tök­ses­sään (2005:136). 

Työ­ryh­män eh­do­tuk­ses­ta puut­tuu si­ten si­säi­nen lo­giik­ka. Eh­do­tuk­ses­sa laa­jen­ne­taan yk­si­tyis­elä­mää suo­jaa­va sään­nös kos­ke­maan elä­mä­na­luei­ta, jot­ka ei­vät työ­ryh­män oman­kaan kä­si­tyk­sen mu­kaan ole yk­si­tyi­se­lä­mää."

Näyttää siltä, että työryhmän ehdotuksen perimmäinen tarkoitus on häivyttää rikollisen ja rikoksen yhteyttä toisiinsa, mutta samaan aikaan mahdollistaa "yhteiskunnallisesti merkittävien" - vähäistenkin - rikosten näkyvä käsittely mediassa kahden vuoden rajasta huolimatta. Pessimisti voisi ajatella että tällä pyritään varmistamaan vihapuheen kaltaisen uusrikollisuuden hyvä medianäkyvyys (josta lisää myöhemmin). Nelosen uutisessa oikeusministeriön työryhmän puheenjohtaja Matti Marttunen sanookin asian hyvin selkeästi:

"- Yksi keskeinen argumentti on tässä juuri se, että onko se asia yleiseltä kannalta merkittävä."

Mutta pelko pois! Sananvapaus ei ole uhattuna, onhan meillä oikeamielinen ja valpas Vallan Vahtikoira, onhan?

Korruptio, keskiviikkokerho ja feminismi

Oletko kuullut Keskiviikkokerhosta? Se on suljettu suomalainen keskustelukerho, joka on koonnut jäsenikseen useita suomalaisia poliitikkoja, liikemiehiä ja virkaatekeviä - miehiä. Syksyllä 2007 sanomalehti Hufvudstadsbladet kirjoitti kerhosta ensimmäistä kertaa. Siihen saakka kerho oli käytännössä salainen. Esittelynä kerhosta lainaan Käsikirja sukupuoleen(Vastapaino 2010) -teoksen artikkelia Sukupuoli ja valta, koska ainoa netistä löytämäni linkki alkuperäiseen lehtiartikkeliin ei toimi. Artikkelin on kirjoittanut Johanna Kantola.

"Syksyllä 2007 Hufvudstadsbladet kirjoitti "Keskiviikkokerhosta", suomalaisesta herrakerhosta, johon kuuluu miesvaikuttajia liike-elämästä, hallituksesta, oppositiosta, työmarkkinajärjestöistä, valtionyhtiöistä ja mediasta(HBL: 8.10.2007). Salaiseksi tarkoitettu Keskiviikkokerho on toiminut vuodesta 1942 asti. Lehtiartikkelista ilmeni, että kerhoon kuuluu tällä hetkellä noin 100 miesvaikuttajaa, ja se kokoontuu kerran kuussa jäsentensä (julkisissa) tiloissa. Paikalla on lehden haastatteleman kerhon tämän hetkisen puheenjohtajan mukaan 30-40 Suomen kiireisintä ja vaikutusvaltaisinta miestä, ja keskustelun aiheena maan ajankohtaiset kysymykset. Jäsenyyttä ei voi hakea, vaan jäseneksi kutsutaan.
Lehden artikkelin lopussa oli lista seuran tämänhetkisistä jäsenistä, joista esimerkkeinä voidaan mainita pääministeri Matti Vanhanen (kesk), valtionvarainministeri Jyrki Katainen (kok), entinen pääministeri Eero Heinäluoma (sdp), Suomen Pankin johtaja Erkki Liikanen, SAK:n puheenjohtaja Lauri Ihalainen, ETLA:n ja EVA:n johtaja Sixten Korkman, Suomen Kuvalehden päätoimittaja Tapani Ruokanen ja SanomaWSOY:n toimitusjohtaja Hannu Syrjänen. Viimeaikaisista pääministereistä puuttuu ainostaan Anneli Jäätteenmäki (kesk). Syykin on yksinkertainen: naisia ei Keskiviikkokerhon jäseniksi hyväksytä. (s. 78)"

Keskiviikkokerho vaikuttaa oppikirjamaiselta Hyvä Veli-verkostolta, jossa "keskustellaan" yhteiskunnallisesti merkittävistä poliittisista kysymyksistä, eli oikeammin pyritään ohjaamaan suomalaista julkista poliittista keskustelua ja päätöksentekoa haluttuun suuntaan. Kerhon salaisuus ja epävirallisuus kaventavat kerhoon kuulumattomien vaikutusvaltaa ja rapauttavat avointa yhteiskunnallista keskustelua. Kerhon toiminta on korruptiota sanan suomalaisessa merkityksessä.

Kantola painottaa artikkelissaan Keskiviikkokerhon naiset ulos-sulkevan politiikan ongelmallisuutta

"Lehden artikkeli oli kuvitettu sivullisella herrakerhon jäsenten valokuvia. Kavalkadi valkoisten keski-ikäisten miesten kasvoja pysäytti. (s.78)

Pyrkiessään purkamaan sukupuolittuneita valtarakenteita ja tekemään niitä näkyväksi suomalainen naistutkimus on pureutunut heteronormatiivisuuden vaikutuksiin, sukupuolen rakentumi[seen] kouluissa ja työpaikoilla sekä sukupuolittuneeseen ruumiillisuuteen, mainontaan ja välivaltaan. (s.78-79)"

 Toinen Keskiviikkokerhon toiminnasta kärsivä ryhmä ovat hänen mukaansa vähemmistöt.

"Keskiviikkokerhossa sen sijaan on kyse yksinkertaisesta naisten, etnisten ja seksuaalisten vähemmistöjen ulossulkemisesta. (s.79)"

 Tämä on totta ja ikävä asia sinänsä, mutta ei missään tapauksessa Keskiviikkokerhon ongelmallisuuden syypää, vaan pikemminkin seurausta suuruudenhullusta vallanhalusta ja turhantärkeydestä. Niin kuin Kantola muistuttaa, edes kaikki miehet eivät voi päästä kerhon jäseniksi. Kantola jatkaa

"Sen lisäksi Keskiviikkokerho kertoo homososiaalisista verkoista, tiedon ja vallan kytköksistä, rahan vallasta sekä demokraattisen keskustelun edellyttämän avoimuuden puutteesta - asioista joiden suhteen suomalainen naisliike ehkä kuvitteli jo saavuttaneensa tasa-arvon, ja joihin varsinkaan nuorempi sukupolvi ei usko törmäävänsä. Myös lehden artikkelia seurannut julkinen keskustelu tyrmäsi - hiljaisuudellaan. Juttua kommentoitiin muutamissa poliitikkojen blogeissa ja HBL:ssä, mutta suomenkielinen media vaikeni asiasta. (s. 79)"

Mutta Kantola ei vie ajatusta loppuun saakka. Todellinen vahinko Keskiviikkokerhon toiminnasta ei osu nille naisille jotka jätettiin periaatepäätöksellä kerhon toiminnasta pois, ei myöskään niille vähemmistöille jotka eivät ole kerhon jäseniä. Todellinen kärsijä on tavallinen äänestäjä. Hänen antaman äänensä valta kapenee jos hänen ehdokkaansa ei kuulu Keskiviikkokerhoon, ja hänelle tärkeät asiat joita tämä toivoo ehdokkaansa ajavan eivät välttämättä etene näkymättömän esteen takia. Feministinen kritiikki ei näytä tunnistavan tavalliseen kansalaiseen, eli enemmistöön, kohdistuvaa sortoa (apartheidia) tarpeeksi nostaakseen sen keskustelun keskiöön.

Pidän onnekkaana sattumuksena sitä, että naiset on suljettu Keskiviikkokerhon ulkopuolelle. Näin he eivät ole päässeet ryvettymään (tässä) korruption mutalätäkössä, vaan ovat tältä osin kelvollisempia kansalaisia ja päättäjiä. Mitä vaihtoehtoja feministinen kritiikki tarjoaa Keskiviikkokerhon suhteen?

"Ensinnäkin valta on nähty jaettavissa olevana resurssina josta myös naisten tulisi saada osansa. Tällöin poliittinen tavoite voisi olla naisten saaminen mukaan Keskiviikkokerhoon. Toiseksi feministinen tutkimus on keskittynyt vallan alistavien muotojen teoretisointiin patriarkaatin käsitteen avulla. Keskiviikkokerho voisi tällöin olla patriarkaatin ilmentymä ja miehisen vallan keskittymä, johon naisten on mahdotonta päästä osallisiksi. Kolmanneksi valtaa on käsitteellistetty toimintaa mahdollistavana tekijänä, ja feministinen tutkimus on pohtinut valtauttavaa valtaa. Tällöin pyrkimyksenä ei ole päästä osalliseksi Keskiviikkokerhosta, vaan vallan vallan käsitteen uudelleen ajattelu ja erilaisten vallan muotojen esiin nostaminen. (s.79)"

Ensimmäinen vaihtoehto tarkoittaa sitä, että Keksiviikkokerhossa itsessään ei olisi mitään vikaa jos vain oma viiteryhmä pääsee siihen mukaan. Kerhoon kuulumattomien alisteinen asema säilyisi ennallaan. Ongelma ratkeaisi ottamalla kerhoon mukaan kaikkien eturyhmien edustajia tasaisesti. Tämä on turhaa, sillä suomessa on jo kaikille avoin ja virallinen lakia säätävä elin. Toinen esitetty ajatus on kehäpäättelyä, ja kolmas on vain muunnos ensimmäisestä vaihtoehdosta. Se kohtaa samat ongelmat kuin ensimmäinen vaihtoehto. Artikkelissaan Kantola esittelee vielä neljännen vaihtoehdon, jossa "Michel Foucault´n valta-analyysin avulla on käsitteellistetty niitä tapoja, joilla valtasuhteet tuottavat sukupuolta ja sukupuolittuneita valtajärjestyksiä". Tämänkin suhtautumistavan ongelma on feminismin kritiikkiä vaivaava kapeakatseisuus, jossa ongelma nähdään sukupuolittuneisuudessa. Kuten edellä olen pyrkinyt osoittamaan, ongelman ydin on vallan turmelevassa luonteessa itsessään, ja feministisen kritiikin soveltaminen Keskiviikkokerhoon kaventaa korrutiosta kärsijöiden joukon hyvin pieneksi, muodostaen "kärsijöiden eliitin" johon kuulumisesta saa moraalipisteitä yhteiskunnallisessa keskustelussa ja päätöksenteossa.

Keskiviikkokerhon kaltaista korruptiota vastaan taisteleminen on vaikeaa siksi, että järjestöt ovat salaisia. Paljastuttuaan näiden vallan mitätöinti olisi periaatteessa helppoa - riittäisi jos suomalaiset lakkaisivat äänestämästä touhuun sekaantuneita poliitikkoja. Mediakentän ilmeinen haluttomuus käsitellä sille itselleen vaikeita asioita varmistaa tämän ja muiden Hyvä Veli -järjestöjen menestyksekkään toiminnan jatkossakin.

Osa 2: Keskiviikkokerho - naisten syrjintää?

Poliittinen terrori

Kaleva uutisoi, että Seksuaalivähemmistöjen keskustelutilaisuuteen hyökättiin pippurisumutteella. Uutisen mukaan North Priden yhteydessä järjestettyyn keskustelutilaisuuteen hyökättiin pippurisumutteen kanssa, ja vasemmistoaktiivi Dan Koivulaakso sai sumutetta kasvoilleen. Poliisin tiedote tapahtuneesta löytyy tästä. On äärimmäisen valitettavaa ja ikävää että Suomessa voi joutua vainon kohteeksi oman mielipiteensä tai vakaumuksensa takia. Jokaisella tulisi olla oikeus harjoittaa uskoaan ja politikoida sydämensä kyllyydestä vailla pelkoa vainosta.

Ennen kuin tekijää oltiin saatu kiinni (tätä kirjoitettaessa hän on yhä tavoittamattomissa), epäiltiin äärioikeistoa iskun masinoinnista, ja tekijää osassa mediaa oikeistoradikaaliksi. Toivotaan ettei pilkka osu omaan nilkkaan niin kuin Tampereen pizzeriapalon yhteydessä kävi.

Mutta osataan sitä vasemmistossakin. Saksassa Verfassungsschutzbericht 2011-raportin mukaan

"Äärivasemmiston väkivaltarikokset kasvoivat 20 prosentilla 1.157 tapaukseen (2010: 944).
Sitä vastoin turvallisuusviranomaiset kirjasivat lievää laskua äärioikeiston väkivaltatapauksissa: 762 rikoksesta vuonna 2010 755 rikokseen viime vuonna. Siten äärivasemmistolaisittain motivoituneiden väkivaltatapausten määrä on 52% korkeampi, kuin äärioikeistolaisten tekemien vastaavien rikosten määrä.
Erityisesti poliisit joutuvat yhä enemmän äärivasemmiston hyökkäysten uhreiksi. Tapausten määrä kasvoi 54 prosentilla 700 tapaukseen (2010: 455). Samoin tapahtui myös poliittisiin vastustajiin kohdistuneissa hyökkäyksissä. Äärivasemmistolaiset hyökkäsivät viime vuonna 546 kertaa "äärioikeistolaisten tai oletettujen äärioikeistolaisten" kimppuun, mikä vastaa 23 prosentin kasvua (2010: 443)."

Taannoin Ruotsista kantautui uutinen jonka asiasisältö oli, että Ruotsidemokraattien (SD) lehdistösihteeri Martin Kinnunen tyttöystävineen pahoinpideltiin. Hän jätti tapauksen seurauksena työnsä. Oikeudenkäyntikään ei sujunut ongelmitta, sillä pahoinpitelyn nähnyt todistaja muutti lausuntoaan kesken oikeudenkäynnin. Tapauksesta syytettiin "autonomista vasemmistoa".

Kristittyjen vainot jatkuvat ympäri maailmaa. Wikipedian artikkeli mainitsee, että "WEA:n YK:lle tekemän raportin mukaan, nykyään arviolta 200 miljoonaa kristittyä kärsii jonkinasteisesta vainosta. Nykyisin, David Pawsonin mukaan 250 000 kristittyä kohtaa marttyyrikuoleman uskonsa tähden joka vuosi".

Tässä yhteydessä täytyy myös mainita Norjan viime vuoden terrori-iskut joissa Anders Breivik tappoi pommeilla ja ampumalla yhteensä 77 ihmistä.

Tapausten uutisointikaan ei aina ole kovin onnistunutta tai totuudenmukaista. Saksassa uusnatsit ja heitä vastustaneet antifasistit kahakoivat viime vuonna tuhoisin seurauksin. Uutisointi oli paikoin jopa harhaanjohtavaa. Vai mitä sanotte näistä kuvateksteistä?

Riehuvatko tässä kuvassa vasemmiston vastamielenosoittajat vai

äärioikeiston kannattajat?

Europolin raportti tietää kertoa seuraavaa (suomennos minun)

"Vuonna 2011 Tanska, Saksa, Kreikka, Italia ja Espanja raportoivat yhteensä 37:stä vasemmisto- ja anarkistiryhmien terrori-iskusta. Luvussa on laskua edellisen vuoden 45:stä iskusta. Valtaosa iskuista oli valtioon ja liike-elämään kohdistuneita tuhopolttoja. Pommi-iskujen määrä väheni vuodentakaisesta 23:sta yhteentoista. Myös kuolonuhrien määrä laski kuudesta yhteen. (s.26)
...
Oikeistolaisia terrori-iskuja raportoitiin yksi kappale vuonna 2011. Toinen Marraskuuta Espanjassa sattui tuhopoltto jonkin antikapitalistisen kustantajan tiloissa, mutta kuolonuhreilta vältyttiin. Viisi National Socialist Undergroundin jäsentä pidätettiin Saksassa epäiltynä osallisuudesta terrorismiin ("for being involved in rightwing terrorism") ja kahteen poliittiseen murhaan vuosina 2001-2007. (s.28)"

Huomionarvoista on, että Europol ei liitä Norjan iskuja vasemmiston tai oikeiston tekemiksi.

Poliittinen terrori on perseestä.