Törmäsin The Globe and Mailin sivustolla Margaret Wenten mielenkiintoiseen artikkeliin The Collapse of the Liberal Church. Artikkeli on viime kesältä, mutta silti se on ajankohtainen ja mainio tiivistelmä monista niistä ajatuksista joita itsekin olen pähkäillyt viimeisen reilun vuosikymmenen ajan. Suomennan tämän siitäkin huolimatta että suurin osa suomalaisista osaa englantia hyvin. Omalla äidinkielellä lukeminen vain on mukavampaa.
Kahden viikon kuluttua the United Church of Canada (UCC) kokoontuu Ottawaan neljänteenkymmenenteenensimmäiseen piispainkokoukseensa jossa neuvotellaan kirkon linjauksista ja valitaan uusi kirkolliskokouksen johtaja. Esityslistan tärkeinpänä kohtana on kannanotto Israelin siirtokuntien tuotteita vastustavan boikotin puolesta. Onneksi kukaan ei ole kiinnostunut siitä mitä UCC ajattelee Israelin siirtokunnista, sillä UCC:n päätöslauselmilla ei ole painoarvoa tässäkään asiassa.
UCC oli pitkään Kanadan yhteiskunnan tukipilari, ja sen johtajat olivat arvostettuja yhteiskunnallisia toimijoita. Se oli - ja on yhä - suurin protestanttinen uskontokunta siinä Kanadassa, jota Quebecia lukuunottamatta protestantismi on muokannut laajasti viime vuosisatoina.
Mutta nyt UCC on kirjaimellisesti kuolemassa. Sen jäsenten keski-ikä on 65 vuotta. He ovat uskonnollisia, mutta eivät välttämättä usko Jumalaan. Jotkut seurakunnat kuvailevat itseään ylpeästi "jälkiteistisiksi", minkä ne mieltävät hyväksi asiaksi. Erään kirkon vanhimman sanoin: "kirkko ei ole jäänyt jumiin menneeseen". Sitäpaitsi, kuka tarvitsee Jumalaa kun voi paheksua Israelin toimia.
Mutta UCC ei ole yksin. Kaikki sekulaarit liberaalit kirkot ovat luhistumassa. Episkopaalit - Yhdysvaltojen vastine UCC:lle - ovat menettäneet neljänneksen jäsenistään viimeisen kymmenen vuoden aikana, ja näin vähän jäseniä heillä on ollut viimeksi 1930-luvulla. Se ei ole sattumaa. Heidän edellinen piispainkokouksensa käsitteli transsukupuolisten pappisoikeuksia. Riippumatta siitä onko transsukupuolisten pappeus oikein tai väärin, suurin osa ihmisistä ei ole kovinkaan kiinnostunut siitä hengellisessä tai sosiaalisessa mielessä.
1960-luvulla liberaalit kirkot suuntautuivat avoimemmiksi, inklusiivimmiksi, tasa-arvoisemmiksi ja progressiivisimmiksi. He katsoivat näin tavoittavansa uuden sukupolven kirkkokansan, mutta toisin kävi.
"Olen toiminut koko urani ajan rappeutuvissa seurakunnissa", sanoo David Ewart, joka on hiljattain eläkkeelle jäänyt UCC:n pappi Brittiläisestä Kolumbiasta. Hän kokee uskonsa tulevaisuudennäkymät masentavina. "Tiedän kokemuksesta, että jos asettaa tavoitteensa maallisiin asioihin, ylistys ja Jumalan puoleen kääntyminen jäävät taka-alalle".
UCC:n huippuhetket osuivat vuodelle 1965, jolloin sen jäsenmäärä ylitti 1,1 miljoonaa henkilöä. Siitä lukien laskua on tullut miltei 60 prosenttia. Seurakunnat ovat myös pienentyneet kirkon infrastruktuurin pysytellessä 1960-luvun tasolla. Tänä päivänä kirkolla on liikaa kiinteistöjä ja liian vähän väkeä rahoittamaan niiden kunnossapitoa. Tämä ei tunnu häiritsevän johtajia. "Numeroihin tuijottamista pidetään liian karkeana, materialistisena ja yritystoimintamaisena lähestymistapana", Ewart sanoo. Kirkon johtajat ovat kuin viimeiset Marxilaiset: täysin horjumattomia aatteessaan vaikka koko muu maailma on ajanut heidän ohitseen.
Toki myös yhteiskunnalliset muutokset ovat suuresti vaikuttaneet kirkossakäymiskulttuuriin. Vapaaehtoistyö ja muu kansalaistoiminta on laskussa. Työn rasittamilla perheillä on vähemmän vapaa-aikaa yhtään mihinkään - kirkkoonkaan. Sunnuntaisin puuhataan muissa askareissa tai käydään ostoksilla, ja pyhäkoulu on vaihtunut harrastuksiin.
Mutta jokin muukin muuttui 1960-luvulla. Liberaalit kirkot päättivät, että perinteiset käsitykset jumalanpalveluksista olivat vanhentuneita ja jopa noloja. He suuntasivat kohti älyä, järkeä ja ymmärrystä. "Papiksi opiskellessani emme koskaan puhuneet rukouksesta", Ewart sanoo ja jatkaa, "Minulla oli järkiperäinen suhde Jeesukseen. Mutta ettäkö rakastaisin Jeesusta? En niinkään".
UCC sosialidemokratisoitui. Sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta tuli sen evankeliumi. Hengellinen täyttymys voitiin saavuttaa boikotoimalla ja kierrättämällä. Nuoret Kristukselle toiminnasta tuli Nuoret Ekoajattelulle -toimintaa. Mardi Tindal, nykyinen kirkolliskokouksen johtaja, järjesti hengellisten tilaisuuksien sarjan ympäri Kanadaa kehottaen ihmisiä "hengen, yhteisön ja luomakunnan parantumiseen" hiilijalanjälkeä pienentämällä. Mutta jos ihminen kokee luonnonsuojelun hirveän tärkeäksi asiaksi, miksei tämä vain liittyisi Greenpeaceen?
Mielipidemittausten mukaan ihmisten usko Jumalaan ei ole vähentynyt. Ihmiset eivät vain osallistu uskonnon harjoittamiseen samalla tapaa kuin ennen. Ei olekaan ihme että liberaalit kirkot ovat romahtaneet, sillä niillä on tarjota niin vähän hengellistä ravintoa.
On mahdollista että järjestäytynyt uskonnollisuus on nähnyt parhaat päivänsä teollisuusmaissa, sillä jopa konservatiivisten evankelikaalisten, kuten Etelän Babtistien, kannatus on laskussa. Kuitenkaan kaikki eivät ole antaneet periksi Mammonalle. Moskeijojen määrä on lisääntymään päin, ja Kanadassa saattaa olla enemmän lapsia islamin opetuksen piirissä kuin pyhäkoulussa. Yhdysvalloissa Mormonismilla - joka velvoittaa jäsensä palvelemaan lähetyssaarnaajina ja maksamaan kymmenyksensä - menee lujaa huolimatta valtavirtalehdistön pilkasta. Maahanmuuton ansiosta myös roomalaiskatolinen kirkko pysyy eloisana. Useat tuntemani juutalaiset kuuluvat yhä synagoogaan, opettavat lapsilleen hepreaa ja viettävät näiden bar mitsvoja.
Kannattaako kirkkoa ikävöidä? Kyllä, sanoo David Ewart. Kirkko antoi perheille mahdollisuuden päästä osaksi osallistujiaan suurempaan yhteisöllisyyteen ja merkityksellisyyteen. Suurin osa seurakuntalaisista ei pääse kokemaan tätä enää. Omat lapsemme eivät edes voisi muistaa mitään tällaista.
Muutamana viime vuonna Ewart on ollut mukana evankelikaalien toiminnassa - sellaisten jotka puhuvat Jeesuksen rakastamisesta. Hän kadehtii heidän henkilökohtaista ja tunteellista yhteyttään Jumalaan. Viime aikoina hän on alkanut jopa rukoilemaan. Ehkäpä hän voisi rukoilla oman kirkkonsa puolesta jotta se lakkaisi tuhoamasta itseään, vaikka todennäköisesti onkin jo liian myöhäistä.
