Keskiviikkokerho osa 2 - naisten syrjintää?

Keskiviikkokerho nousi jälleen otsikoihin Elina Grundströmin Helsingin Sanomiin kirjoittaman kolumnin nostamana. Kerho elää edelleen ja voi hyvin, vaikka sen puheenjohtajan, Johannes Koroman, mukaan "kerhon vaikutusvalta on nykyisin kovin vähäinen". Grundströmiä ja joitain muitakin riepoo edelleen se, ettei naisia oteta kerhon jäseniksi. Ilkeämielinen henkilö huomauttaisi, että Grundströmin mielestä suurin synti ei ole kabinetteihin piiloutuva korruptio, vaan se, etteivät naiset pääse porsastelemaan samaan sikolättiin. 

Keskiviikokerhon jäsenhankinta on kiistämättä naisia syrjivä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kerho käyttäisi valtaansa sortaakseen naisia. Kerhon jäsenet eivät ole profiloituneet julkisuudessa mitenkään erityisen naisvastaisiksi, tai tehneet tahi ajaneet naisvastaisia päätöksiä. Kuten keskiviikkokerhon puheenjohtaja Koromakin asian ilmaisee, kyse on lähinnä perinteen kunnioittamisesta (tästä perinteestä ollaan mahdollisesti luopumassa). Jos naisten syrjintä tai sortaminen oikeasti olisi kerhon asialistalla, sen voidaan katsoa epäonnistuneen tavoitteessaan surkeasti. Sodanjälkeisessä Suomessa naisten asema on parantunut tasaisesen varmasti jokaisella vuosikymmenellä. Sen sijaan Koroman väite, jonka mukaan kerhon valta poliittisessa päätöksenteossa olisi kaventunut sitten 1960-luvun, on hassu. Hänen vastauksensa Grundströmille kerhon vallasta on seuraava:

"Grundströmin kirjoituksessa on sellainen erikoinen piirre, että kirjoittaja näyttää toivovan, että Keskiviikkokerho tekisi yhteiskunnallisia päätöksiä, kuten se teki 1960-luvulla, muodostaisi yhteiskunnallista konsensusta maan talouspoliittisesta ja poliittisesta linjasta", puheenjohtaja Koroma pohtii.

"Se on vanhanaikainen ajatus, nykyisin on parlamentarismin annettava hoitaa tehtävänsä. Poliittisen linjan muodostamisessa Keskiviikkokerho ei ole merkittävä tekijä, se on oman aikansa tuote".

 Korostettu kohta on hurjan mielenkiintoinen. Minun on myönnettävä, etten ole politiikan asiantuntija, enkä ollut vielä edes syntynyt 60-luvulla, mutta ei poliittinen päätöksenteko ole mihinkään muuttunut noilta ajoilta. Lausahdus lienee myös hienovarainen synnintunnustus. Suomessa vallitsee eräänlainen poliittinen konsensus ja puolueiden sisällä (varsinkin äänestyksissä näkyvä) vahva ryhmäkuri. Olisi hölmöä kuvitella, että kerholaisten yhteiset keskustelut yhteiskunnallisista asioista eivät ohjaisi kerhoon kuuluvien poliitikkojen ajattelua ainakin jossain määrin. Grundstömin kolumnissa kerholaisia kutsutaan oikeansuuntaisesti "ukoiksi, jotka ovat lukeneet samat kansantaloustieteen kirjat ja ajattelevat samalla tavalla". Koheesio lisää koheesiota. Keskiviikkokerhon tapauksessa konsensuspoliitikoinnista eivät kärsi naiset, vaan ne joiden poliittinen agenda ei kerhon pirtaan sovi.