Suomalainen mies

Gustave Flaubertilta julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen teos nimeltä Valmiiden ajatusten sanakirja. Timo Hännikäisen mukaan teos "on siis latteuksien, fraasien ja itsestäänselvyyksien ensyklopedia. Se on eräänlainen small talk -opas älyllisesti laiskoille keskinkertaisuuksille, jotka haluavat antaa itsestään seurassa henkevän vaikutelman. Sarkastinen versio sitaattisanakirjoista sekä bluffaus- ja keskusteluoppaista, joita Flaubertin jälkeen on julkaistu kirjastokaupalla".

Mitähän teoksesta löytyisi hakusanan "Suomalainen mies" alta?

Jotain aivan muuta suomalaisesta miehestä on runoillut Joose Keskitalo radiohaastattelussa joka ainakin vielä on kuunneltavissa Ylen Areenalta. Haastattelu oli muiltakin osin erinomainen. Ohjelman päätteeksi toimittaja Perttu Häkkinen oli pyytänyt Keskitaloa lausumaan runon suomalaisesta miehestä.

Suomalainen mies, olen nähnyt hänet,
mutta emme ole puhuneet.
Aina kun jään hänen kanssaan juttelemaan,
hän paljastuukin joksikin muuksi:
Matiksi, Heikiksi tai Jukaksi.

Lopuksi neljä komeaa suomalaista miestä esittävät vielä toistaiseksi sensuroimattoman Tiernapojat-laulunäytelmän. Rauhallista ja siunattua joulunaikaa,

Hujan Hajattelija

Käännös: Liberaalin kirkon romahdus

Törmäsin The Globe and Mailin sivustolla Margaret Wenten mielenkiintoiseen artikkeliin The Collapse of the Liberal Church. Artikkeli on viime kesältä, mutta silti se on ajankohtainen ja mainio tiivistelmä monista niistä ajatuksista joita itsekin olen pähkäillyt viimeisen reilun vuosikymmenen ajan. Suomennan tämän siitäkin huolimatta että suurin osa suomalaisista osaa englantia hyvin. Omalla äidinkielellä lukeminen vain on mukavampaa.

Kahden viikon kuluttua the United Church of Canada (UCC) kokoontuu Ottawaan neljänteenkymmenenteenensimmäiseen piispainkokoukseensa jossa neuvotellaan kirkon linjauksista ja valitaan uusi kirkolliskokouksen johtaja. Esityslistan tärkeinpänä kohtana on kannanotto Israelin siirtokuntien tuotteita vastustavan boikotin puolesta. Onneksi kukaan ei ole kiinnostunut siitä mitä UCC ajattelee Israelin siirtokunnista, sillä UCC:n päätöslauselmilla ei ole painoarvoa tässäkään asiassa.

UCC oli pitkään Kanadan yhteiskunnan tukipilari, ja sen johtajat olivat arvostettuja yhteiskunnallisia toimijoita. Se oli - ja on yhä - suurin protestanttinen uskontokunta siinä Kanadassa, jota Quebecia lukuunottamatta protestantismi on muokannut laajasti viime vuosisatoina.

Mutta nyt UCC on kirjaimellisesti kuolemassa. Sen jäsenten keski-ikä on 65 vuotta. He ovat uskonnollisia, mutta eivät välttämättä usko Jumalaan. Jotkut seurakunnat kuvailevat itseään ylpeästi "jälkiteistisiksi", minkä ne mieltävät hyväksi asiaksi. Erään kirkon vanhimman sanoin: "kirkko ei ole jäänyt jumiin menneeseen". Sitäpaitsi, kuka tarvitsee Jumalaa kun voi paheksua Israelin toimia.

Mutta UCC ei ole yksin. Kaikki sekulaarit liberaalit kirkot ovat luhistumassa. Episkopaalit - Yhdysvaltojen vastine UCC:lle - ovat menettäneet neljänneksen jäsenistään viimeisen kymmenen vuoden aikana, ja näin vähän jäseniä heillä on ollut viimeksi 1930-luvulla. Se ei ole sattumaa. Heidän edellinen piispainkokouksensa käsitteli transsukupuolisten pappisoikeuksia. Riippumatta siitä onko transsukupuolisten pappeus oikein tai väärin, suurin osa ihmisistä ei ole kovinkaan kiinnostunut siitä hengellisessä tai sosiaalisessa mielessä.

1960-luvulla liberaalit kirkot suuntautuivat avoimemmiksi, inklusiivimmiksi, tasa-arvoisemmiksi ja progressiivisimmiksi. He katsoivat näin tavoittavansa uuden sukupolven kirkkokansan, mutta toisin kävi.

"Olen toiminut koko urani ajan rappeutuvissa seurakunnissa", sanoo David Ewart, joka on hiljattain eläkkeelle jäänyt UCC:n pappi Brittiläisestä Kolumbiasta. Hän kokee uskonsa tulevaisuudennäkymät masentavina. "Tiedän kokemuksesta, että jos asettaa tavoitteensa maallisiin asioihin, ylistys ja Jumalan puoleen kääntyminen jäävät taka-alalle".

UCC:n huippuhetket osuivat vuodelle 1965, jolloin sen jäsenmäärä ylitti 1,1 miljoonaa henkilöä. Siitä lukien laskua on tullut miltei 60 prosenttia. Seurakunnat ovat myös pienentyneet kirkon infrastruktuurin pysytellessä 1960-luvun tasolla. Tänä päivänä kirkolla on liikaa kiinteistöjä ja liian vähän väkeä rahoittamaan niiden kunnossapitoa. Tämä ei tunnu häiritsevän johtajia. "Numeroihin tuijottamista pidetään liian karkeana, materialistisena ja yritystoimintamaisena lähestymistapana", Ewart sanoo. Kirkon johtajat ovat kuin viimeiset Marxilaiset: täysin horjumattomia aatteessaan vaikka koko muu maailma on ajanut heidän ohitseen.

Toki myös yhteiskunnalliset muutokset ovat suuresti vaikuttaneet kirkossakäymiskulttuuriin. Vapaaehtoistyö ja muu kansalaistoiminta on laskussa. Työn rasittamilla perheillä on vähemmän vapaa-aikaa yhtään mihinkään - kirkkoonkaan. Sunnuntaisin puuhataan muissa askareissa tai käydään ostoksilla, ja pyhäkoulu on vaihtunut harrastuksiin.

Mutta jokin muukin muuttui 1960-luvulla.  Liberaalit kirkot päättivät, että perinteiset käsitykset jumalanpalveluksista olivat vanhentuneita ja jopa noloja. He suuntasivat kohti älyä, järkeä ja ymmärrystä. "Papiksi opiskellessani emme koskaan puhuneet rukouksesta", Ewart sanoo ja jatkaa, "Minulla oli järkiperäinen suhde Jeesukseen. Mutta ettäkö rakastaisin Jeesusta? En niinkään".

UCC sosialidemokratisoitui. Sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta tuli sen evankeliumi. Hengellinen täyttymys voitiin saavuttaa boikotoimalla ja kierrättämällä. Nuoret Kristukselle toiminnasta tuli Nuoret Ekoajattelulle -toimintaa. Mardi Tindal, nykyinen kirkolliskokouksen johtaja, järjesti hengellisten tilaisuuksien sarjan ympäri Kanadaa kehottaen ihmisiä "hengen, yhteisön ja luomakunnan parantumiseen" hiilijalanjälkeä pienentämällä. Mutta jos ihminen kokee luonnonsuojelun hirveän tärkeäksi asiaksi, miksei tämä vain liittyisi Greenpeaceen?

Mielipidemittausten mukaan ihmisten usko Jumalaan ei ole vähentynyt. Ihmiset eivät vain osallistu uskonnon harjoittamiseen samalla tapaa kuin ennen. Ei olekaan ihme että liberaalit kirkot ovat romahtaneet, sillä niillä on tarjota niin vähän hengellistä ravintoa.

On mahdollista että järjestäytynyt uskonnollisuus on nähnyt parhaat päivänsä teollisuusmaissa, sillä jopa konservatiivisten evankelikaalisten, kuten Etelän Babtistien, kannatus on laskussa. Kuitenkaan kaikki eivät ole antaneet periksi Mammonalle. Moskeijojen määrä on lisääntymään päin, ja Kanadassa saattaa olla enemmän lapsia islamin opetuksen piirissä kuin pyhäkoulussa. Yhdysvalloissa Mormonismilla - joka velvoittaa jäsensä palvelemaan lähetyssaarnaajina ja maksamaan kymmenyksensä - menee lujaa huolimatta valtavirtalehdistön pilkasta. Maahanmuuton ansiosta myös roomalaiskatolinen kirkko pysyy eloisana. Useat tuntemani juutalaiset kuuluvat yhä synagoogaan, opettavat lapsilleen hepreaa ja viettävät näiden bar mitsvoja.

Kannattaako kirkkoa ikävöidä? Kyllä, sanoo David Ewart. Kirkko antoi perheille mahdollisuuden päästä osaksi osallistujiaan suurempaan yhteisöllisyyteen ja merkityksellisyyteen. Suurin osa seurakuntalaisista ei pääse kokemaan tätä enää. Omat lapsemme eivät edes voisi muistaa mitään tällaista.

Muutamana viime vuonna Ewart on ollut mukana evankelikaalien toiminnassa - sellaisten jotka puhuvat Jeesuksen rakastamisesta. Hän kadehtii heidän henkilökohtaista ja tunteellista yhteyttään Jumalaan. Viime aikoina hän on alkanut jopa rukoilemaan. Ehkäpä hän voisi rukoilla oman kirkkonsa puolesta jotta se lakkaisi tuhoamasta itseään, vaikka todennäköisesti onkin jo liian myöhäistä.

Ruotsissa pärisee

Terveisiä pitkäksi venyneeltä kirjoituslomalta.

Muutama erittäin mielenkiintoinen tapahtuma ruotsista ansaitsee tulla pikaisesti mainituiksi. Aftonbladetin mukaan Ruotsin Keskustapuolue esittää uuden puolueohjelman ehdotuksessaan maan rajojen avaamista ja kaikista maahanmuuttoa rajoittavista säännöksistä luopumista. Sama puolue laskeskeli vuosi sitten että Ruotsissa olisi tulevaisuudessa 40 miljoonaa asukasta. Tarkoittaakohan tämä sitä, että Ruotsi ei enää aikoisi noudattaa Schengen-sopimusta? Mutta jos maahanmuutto todella koetaan voimavaraksi ja rikkaudeksi, niin silloinhan Keskustapuolueen esitetys on erittäin koherentti ja looginen johtopäätös, ja ainoa mahdollinen suunta Ruotsin maahanmuuttopolitiikalle.

Ruotsalaiset ovat kunnostautuneet myös äärioikeistolaisten metsästyksessä. Oikeusministeriö on teettänyt raportin jossa käsiteltiin Suomenkin äärioikeistolaista liikehdintää. En ole poliittisten ääriliikkeiden ystävä, mutta en osaa ottaa sellaista raporttia vakavasti jonka mukaan Hommaforum on Suomen tunnetuin äärioikeistolainen internetsivusto, Muutos 2011 on ekstremistinen puolue ja minunkin linkittämäni Vasarahammerin blogi on Scriptaakin ekstremistisempi vasta-jihadistinen sivusto. Näyttää siltä, että Ruotsissa osataan olla huolissaan vain äärioikeistolaisesta liikehdinnästä, vaikka Euroopan laajuisestikin äärivasemmisto on aiheuttaut ja aiheuttaa Europolin ja Verfassungsschutzbericht 2011-raportin  mukaan suuremman uhan. (Olen kirjoittanut tästä aiemminkin).

Vapaus vai elämä?

YouTubessa leviävän Innocence of muslims -elokuvan (vaiko elokuvan trailerin) reaktioista nousseen keskustelun tietyt piirteet suomalaisessa mediassa hämmästyttävät minua suuresti. Oikeastaan niiden puuttuminen hämmästyttäisi minua vielä enemmän. Tarkemmin ajattelematta olisin kuvitellut että medialla olisi suurin mahdollinen syy puolustaa sananvapautta mielivaltaa vastaan, mutta tällaiset kannanotot ovat olleet sangen harvinaisia. En ole nähnyt itse elokuvaa mutta minun on helppo kuvitella se juuri niin vastenmieliseksi kuin miksi sitä on kuvailtu. Tämä aukko taiteentuntemuksessani ei kuitenkaan huoleta minua. En aio kirjoittaa juurikaan mitään kyseisestä elokuvasta. Se ei kiinnosta minua. Minua kiinnostavat suomalaisen median reaktiot elokuvaan toissijaisesti, ja elokuvan nostattamiin mellakoihin ensisijaisesti.

Syyskuun yhdentenätoista päivänä Libyassa paukkui ja pamahteli. Yhdysvaltain konsulaattiin, ja salaiseen turvataloon johon henkilökunta evakuoitiin, oli hyökätty. Hyökkäyksessä sai surmansa suurlähettiläs Christopher Stevens ja kolme muuta työntekijää. Hyökkäyksen ilmoitettiin johtuvan profeetta Muhammadin häpäisemisestä Innocence of muslims -elokuvassa. Fiksu ymmärtää, että mellakat eivät olleet satunnainen spontaani reaktio jossain absurdstanissa, vaan isku oli suunniteltu ennakkoon päivämäärää myöten. Tätä näkemystä puoltavat ne seikat, että salaisena pidetyn turvatalon sijainti oli väkijoukon tiedossa, ja samanlaisia mellakoita syttyi pian tämän jälkeen ympäri islamilaista maailmaa. Seurakuntalaisen mukaan mellakoita on järjestetty ainakin 20 maassa. Niissä oli 19.9. mennessä kuollut parikymmentä ja loukkaantunut noin sata ihmistä. Iltalehden mukaan pari päivää myöhemmin kuolleita oli jo yli kolmekymmentä. Pakistanissa, ei siis Libyassa, järjestetyssä mielenosoituksessa poltettiin kirkko, koulu, pappila ja pari taloa. Wikipedia tarjoaa Jonkinlaisen yhteenvedon hyökkäyksistä yhdysvaltain suurlähetystöihin elokuvamellakoiden osalta. Tätä vasten Osmo Soininvaaran kommentti videon sensuroimisesta kuulostaa erittäin lattealta ja naivilta.

"Viisainta olisi vaieta moinen kuoliaaksi siinä, missä murrosikäiset rasvaiset vitsit. Mutta osaavathan meilläkin jotkut keuhkota siitäkin, että Mannerheimiä esittävän näyttelijän ihonväri oli väärä."

En ymmärrä miten näiden kahden elokuvan reaktioita voidaan pitää vertailukelpoisina? (Asiaa olen käsitellyt aiemminkin). Helsingin Sanomien raatilaiset kirjoittivat niin kuvaavia kommentteja että poimin niistä tähän joitain.

"Googlen kannattaisi poistaa video hakutuloksistaan. Tämä ei tietenkään estäisi sitä, etteivätkö halukkaat videota löytäisi. Sananvapauden nimissä on kuitenkin turha edesauttaa sitä, että höyrypäät lietsovat toinen toisiaan yhä äärimmäisempiin tekoihin. Sananvapaus ei voi tarkoittaa sitä, että kaikilla on oikeus mielin määrin loukata toinen toisiaan. Sananvapauteen pitäisi kuulua myös sananvastuu." -Mikko Lehtonen

 "Ei kai näin itsestään selvää asiaa tarvitse perustella, kun tietää, mitä seurauksia video on aiheuttanut. Tiedonkulun ja sananvapauden tärkeydellä voi yrittää tekopyhästi selitellä oman järjenkäytön vähyyttä. Ei tärkeän ja törkeän erota kuin yksi kirjain, mutta lukutaitoinen ei sotke sanojen merkityksiä." -Kari Uusikylä 

Väitteitä ei voi pitää millään muotoa fiksuina tai edes loogisina, sillä mukavien ja ajan hengen mukaisten asioiden sanomiseen ei tarvita lain suojaa. Sananvapaus muuttuu turhaksi ja sisällöttömäksi mikäli se ei suojaa nimenomaan uhanalaisten mielipiteiden esittämistä. Loukkaamisen kieltäminen on typerää siksikin että loukkaantumisen raja on yksilöllinen ja potentiaalisten loukkaantujien määrä valtava. Rajaus johtaisi siihen että sananvapauden rajat määrittäisi se joka huutaa kovimmin. En myöskään pysty käsittämään, miten sananvapauden tärkeydellä voidaan yrittää perustella sensuuria.

"Sanavapaus ei tarkoita vapautta loukata ihmisiä miten tahansa. Muhammed-videota en ole nähnyt enkä halua nähdä, mutta jos siinä rienataan profeetta Muhammedia alatyylisellä tavalla niin kuin kerrottu, videon levittäminen rikkoo hyvää julkaisutapaa. Videota ei pidä sensuroida vaan kokonaan poistaa ohjelmistosta." -Risto Pelkonen

Elokuvan sensuroiminen on typerää myös siksi, että jos elokuva todella on tökerö ja rienaava niin kaikkein eniten se silloin kertoo tekijöistään.

"Sananvapaus on tärkeä arvo, muttei ylittämätön. Siinä vaiheessa kun ihmisiä aletaan tappaa "taideteoksen" takia, on syytä miettiä teoksen mieltä." -Juha Herkman

Herkmanin ajatus on esittelemistäni kommenteista ehkä järjettömin. Joku muu voisi kuvitella, että siinä vaiheessa kun ihmisiä aletaan tappaa taideteoksen takia, on syytä miettiä tappamisen mieltä.

"Sananvapaus on tärkeä arvo, mutta niin on myös hengissä pysyminen. Jos videon poistaminen näkyvistä pelastaa henkiä, se on oikea ratkaisu." -Johanna Korhonen

Nämä kaksi raatilaisten mielipidettä ovat yllättävän samansisältöisiä. Korhosen kanta on kieltämättä käytännöllinen, mutta erittäin ongelmallinen. Korhonen on valmis luopumaan sananvapaudestaan kunhan joku vain vaatii sitä tarpeeksi ponnekkaasti. Sama mentaliteetti on vallalla myös kansainvälisesti. Yhdysvallat pahoitteli Barak Obaman ja Hilary Clintonin toimesta tapahtunutta, ja yritti saada Googlen poistamaan videon YouTubesta.

Mutta takaisin kotimaahan. Sanomalehti Keskisuomalaisen pääkirjoituksessa 15.9. ollaan huolissaan sananvapauden väärinkäytöstä ja lehti väittää islamistien valtaannousun johtuvan nimenomaan elokuvan kaltaisista provokaatioista, joita islamistit käyttävät taitavasti propagandanaan. Myös musta Mannerheim mainitaan.

"Suomessa äänekkäimmät pitävät jo elokuvamellakoita jälleen uutena osoituksena islaminuskoisten rajoittuneisuudesta – unohtaen sen moraalisen närkästyksen, jonka ”Musta Mannerheim” oli heissä itsessään nostattanut vain vähän aikaisemmin.
Vaikka ilmaisunvapaus on länsimaisen demokratian perusarvoja, olennainen osa sitä on vapauden vastuullinen käyttö. Halpiselokuva loukkaa miljoonien maailman muslimien pyhiä arvoja. Islamilainen maailma ei tuputa meille omia arvojaan vastaavina maailmanjakeluina.
Länsimaisen ja islamilaisen arvomaailman välillä on eroja, joita erilaiset pilakuvataiteilijat, koraaninpolttajat tai elokuvaohjaajat vuoroin tökkivät ja härnäävät. Reaktiot johtavat ylilyönteihin, jotka yleensä lopulta palvelevat muita kuin pyhiin arvoihin liittyviä tarkoitusperiä. Nytkin näyttää siltä, että koko arabikevät demokratia- ja uudistumislupauksineen joutuu tekemään tilaa islamisteille."

Tässäkin ajatus on samankaltainen kuin Korhosella ja Herkmanilla. Olisi parempi olla ihan hiljaa.

Mutta milloin vaatimukset länttä kohtaan loppuvat? Ylipäätään on erittäin outoa jos joku toinen valtio tulisi sanomaan millainen lainsäädäntö meillä tulisi olla ja mitä Suomessa saa sanoa.

Ilahduttavasti raadista löytyi myös vastakkaisen näkemyksen edustajia.

"Sananvapaudella on merkitystä vain silloin, kun se on jossain uhattuna. Islamin protesteja ei ylipäätään pidä tulkita uskonnon vaan yhteiskunnallisen ja taloudellisen alistamisen näkökulmasta. Protesteissa purkautuu nuorten, työttömien miesten turhautuminen ja näköalattomuus. Sensuroinnilla puututtaisiin pintailmiöön, ei syihin, ja sen poliittiset kustannukset olisivat paljon korkeammat kuin mahdollisesti saavutettava hetkellinen hyöty." -Martti Koskenniemi

Ben Zyskowiczin sanoin: mitä sensuroitaisiin seuraavaksi?

Kivusta

Kipu kertoo elämästä, mutta jotkut kiinnittyvät kipuun eivätkä elämään. Jotkut taas pelkästään elämään eivätkä Kristukseen.

Susi ja lammas yhdessä Kalasatamassa

Helsingin kaupunki valmistelee lähestyvien kunnallisvaalien johdosta uutta strategiaa maahanmuuton, kotoutumisen ja monimuotoisuuden tarpeisiin. Kaupunki kyselee nettisivuillaan "mitä uusia asioita strategiassa tulisi nostaa esiin liittyen maahanmuuttajien hyvään kotoutumiseen ja etniseen monimuotoisuuteen tulevaisuuden Helsingissä". Inspiraation lähteeksi tarjotaan Demos Helsinki -ajatuspajan ja Ajatuspaja E2:n käsikirjoituksen pohjalta muokattua - toden totta - inspiroivaa visiota "Gore-Tex -rajojen aika on ohi".

Dokumentin lehdiltä löytyy seuraavaa:

"Kalasataman Verkkokadun pihapiirissä virolainen diplomi-insinööri ja turkulainen toimitusjohtaja jakavat tamppaustelineen somalialaisen perheen kanssa. Kylätalolla järjestetään asukkaiden vetämiä taitokursseja sekä lasten iltapäivätoimintaa. Elämä Kalasatamassa on rosoista, mutta yhteisöllistä. Kylätalon vuosittaiset sadonkorjuujuhlat keräävät väkeä muualtakin kaupungista, kun asukkaat esittelevät kokkaus-, esiintymis- ja käsityötaitojaan. Kalasataman Karnevaalit pitävät sukulaisinaan Lontoon Notting Hill Carnivalia ja Berliinin Karneval der Kulturenia, vaikka paikalle ei matkustakaan miljoonia vaan tuhansia juhlijoita." (s. 5)

 Aivan kuin olisin lukenut tästä aiemminkin...

"Silloin susi kulkee karitsan kanssa ja pantteri laskeutuu levolle vohlan viereen,
vasikka ja leijonanpentu syövät yhdessä ja pikkupoika on niiden paimenena.
Lehmä ja emokarhu käyvät yhdessä laitumella, yhdessä laskeutuvat levolle niiden vasikat ja pennut, ja leijona syö heinää kuin härkä.
Ja imeväinen leikkii kyyn kolon äärellä, vastikään vieroitettu lapsi kurottaa kättään kohti myrkkykäärmeen luolaa.
Kukaan ei tee pahaa, ei tuota turmiota minun pyhällä vuorellani, sillä maa on täynnä Herran tuntemusta niin kuin meri on vettä tulvillaan.
Sinä päivänä Iisain juurivesa kohoaa merkkiviirinä kansoille. Hänen luokseen pyrkivät kaikki kansat, hänen asuinsijaansa ympäröi kunnian hohde." (Jes 11: 6-10)

Vain toinen näyistä käy joskus toteen.

Mannerheim ja profeetta Muhammad

Minulle C.G.E. Mannerheim on jäänyt melko etäiseksi hahmoksi. Tiedän suurin piirtein hänen ansionsa Suomen sodissa, mutta minulle on tullut yllätyksenä että hän aiheuttaa vahvoja negatiivisia tunteita joissain suomalaisissa. YLE on tekemässä elokuvaa Mannerheimista. Elokuva on kuvattu Keniassa ja ainakin Mannerheimia esittää musta mies. Ennakkohypetyksen perusteella vaikuttaa siltä, että elokuvasta on tulossa Katariina Lillqvistin muutaman vuoden takaisen Uralin Perhosen henkinen jälkeläinen. Toki Uralin Perhonen oli avuiltaan vielä roisimpi kuin se mitä julkisuuteen on kerrottu uusimmasta Mannerheim-elokuvasta, mutta kulisseissa veivataan jo samaa levyä.

Elokuvan tuottaja Erkko Lyytinen ehätti valittelemaan kuinka tuotantotiimin turvatasoa piti nostaa uhkailujen takia. Syyttävä sormi osoitti "hommaforumeille". 

"- En ymmärrä tätä hommafoorumien reaktiota, vihareaktiota. Tässä pitää nostaa [tuotantotiimin] turvallisuustasoa yllättäen. Eihän se voi mennä niin, että ihmisten turvallisuutta aletaan uhkailla, jos he tekevät elokuvaa, Lyytinen sanoi." (Iltasanomat)

Mitään vihareaktiota ei hommaforumeilta tai nähtävästi muualtakaan saatu kalastettua.

"Lyytinen nostaa lausunnossaan esiin maahanmuuttokriittisen Hommafoorumi-keskustelupalstan. Kyseisen foorumin keskustelu on kuitenkin Marski-uutisoinnin kohdalla ollut varsin monivivahteista ja pohdiskeleva. Ainakaan tätä kirjoitettaessa keskiviikkona iltapäivällä Hommafoorumin aihetta koskevasta ketjusta ei löydy yhtään uhkausta. 

Hommafoorumissa uutiselle lähinnä hymähdellään. Sitä analysoidaan myös tietoisena provokaationa." (Aamulehti) 

Tästä huolimatta kaupunginvaltuutettu Emma Kari kirjoittaa City-lehden blogissaan, että samat ihmiset jotka vuonna 2005 tuomitsivat muslimeiden reaktiot Muhammad-sarjakuviin, pitäisivät nyt uutta Mannerheimin-elokuvaa Marsalkan häpäisynä.

"Suomessa ollaan raivoissaan ja elokuvantekijöille on esitetty uhkauksia. Ilta-Lehden äänestykseen osallistuneista 87 prosenttia ei hyväksy tummaihoista näyttelijää Mannerheimin rooliin. Samat tahot, jotka tuomitsivat muslimimaailman reaktiota Muhammad-sarjakuviin, kouhkaavat nyt marsalkan häpäisemisestä."

Hänestä maailmanlaajuiset mellakat profeetta Muhammadia esittäneistä sarjakuvista ja Mannerheimelokuvan vihareaktiot ovat keskenään vertailukelpoisia tapahtumia. Tuotantotiimiin kohdistuneita uhkauksia Emma ei mitenkään yksilöi, mikä on ongelmallista hänen argumentilleen tapahtumien vertailukelpoisuudesta. Se on myös arveluttavaa siksi, että Lyytisen viittaus Hommaforumiin uhkausten lähteenä ei pitänytkään paikkaansa.

Jos taiteilijalla on oikeus tehdä taidetta haluamallaan tavalla itseään kiinnostavista aiheista, on myös yleisöllä oltava oikeus olla teoksesta mitä mieltä tahansa. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin Mannerheim-elokuvan nostattama möly on ollut aivan toista luokkaa kuin Jyllands-Postenin pilakuvakahinat. Sen sijaan kulttuurieliitin reaktio molempien Mannerheim-performanssien kohtaamaan kritiikkiin on ollut hämmästyttävän samankaltaista.

Pieniä tuomioita ja suuria rikollisia

Kesäkuisen Jussi Halla-ahon tuomiota käsittelevän blogikirjoituksensa kommenteissa Timo Vihavainen onnistuu sanoittamaan jotain sellaista jota olen omassa päässäni pyöritellyt saamatta kuitenkaan ajatukselle konkreettista muotoa:

"Tämä on hyvin omituinen ilmiö. Juridiikka ei ole eikä saa olla mitään rakettitiedettä, jossa vihkiytyneet uhripapit selvittävät totuuden menetelmillä, jotka ovat salaisia saadakseen lopputuloksen, joka on pyhä ja arvostelun yläpuolella. Vanhat Ruotsin lain tuomarinohjeet ovat syystä nykyisenkin lakikirjan liitteenä. "Mikä ei oikeus ja kohtuus ole, ei voi olla lakikaan".Kansalainen demokratiassa on se, jota järjestelmät palvelkoot, ei päin vastoin.Tämän mukaisesti kansalaisten on syytä olla valmiina kritiikkiin myös oikeuslaitosta kohtaan. Muussa tapauksessa demokratia vaarantuu."

Juridiikka on politiikan - muttei välttämättä demokratian - sanelemaa ja läpitunkemaa. Jos laki tai sen tulkinta ei vastaa yleistä oikeustajua, yhteiskunta rapautuu. Oikeuslaitoksen löperö linja tuomioiden kovuuden suhteen ei ole linjassa yleisen oikeustajun kanssa. Yksi vaikeimmin käsitettävistä asioista on paljousalennus. Kun rikoksia tekee kerralla monta, saa pienemmän tuomion kuin jos ne tekisi yksi kerrallaan.

Iltalehti tietää kertoa reilun kahden vuoden takaisessa uutisessaan, että

"Kouvolan hovioikeus on kumonnut avopuolisonsa lukuisia kertoja pahoinpidelleen ja raiskanneen miehen pahoinpitelytuomiot. Samalla se lievensi miehen vankeustuomiota usealla kuukaudella. 

Hovioikeuden perusteluista paljastuu, että muun muassa nyrkiniskut ja potkut raskaana olleeseen uhriin katsottiin "sisältyneen" varsinaiseen raiskaustapahtumaan."

Hovioikeus langetti neljästä (4) raiskauksesta yhteensä kahden vuoden ja kahdeksan kuukauden vankeustuomion sekä jonkin suuruisen vahingonkorvauksen (halpaa kuin saippua!). Lyhyttä tuomiotakin käsittämättömämmältä tuntuu se että hovioikeus kumosi raiskauksiin liittyneet pahoinpitelysyytteet (ja käräjäoikeuden antaman tuomion tältä osin). Väkivalta ei ole välttämättömyys raiskauksissa, sillä jo pelkkä väkivallan uhka voi saada uhrin lamaantumaan, ja koska parisuhteessa tapahtuva tahdon vastainen seksi on myös rikos, pelkän painostamisen pitäisi olla riittävä pakkokeino. On kestämätöntä argumentoida että pahoinpitely kuuluisi erottamattomasti raiskaukseen.

Hieman tuoreempi Nelosen uutinen tältä keväältä kertoo oikeusminiesteriön työryhmän ehdottaneen, ettei alle kahden vuoden vankilatuomion saaneen henkilön nimeä saisi julkaista. Työryhmä katsoo, että mikäli rikoksella ei ole merkittävää yhteiskunnallista vaikutusta, tulisi rikoksen tekijän yksityisyys pyrkiä turvaamaan. Effin mielestä rangaistuksen pituus ongelmallinen kriteeri arvioitaessa rikoksen yhteiskunnaliista merkitystä.

"Aika monilla rikoksilla voi olla yhteiskunnallista merkittävyyttä, vaikka siitä saataisiin vain sakkotuomio, huomauttaa Effin varapuheenjohtaja Ville Oksanen."

Työryhmän ehdottama kahden vuoden raja on taktisesti nerokas veto. Helsingin Sanomien vieraskynässä 21. heinäkuuta Jarkko Sipilä ja Susanna Reinboth kirjoittavat, että tällöin käytännössä kaikki rikollisuus nauttisi yksityisyyden suojaa, sillä vain noin kolme prosenttia annetuista tuomioista ylittäisi tuon kahden vuoden rajan. Lisäksi työryhmän ehdotus kärsii koherenssin puutteesta, sillä se itsekin myöntää ettei rikos kuulu yksityiselämään.

"Kun pu­hu­taan yk­si­tyis­elä­mää louk­kaa­vas­ta tie­don le­vit­tä­mi­ses­tä, en­sim­mäi­nen vaa­ti­mus on tie­tys­ti, et­tä le­vi­tet­ty tie­to kos­kee yk­si­tyi­se­lä­mää. Oi­keus­mi­nis­te­riön työ­ryh­mä to­teaa it­se­kin, et­tä ri­kos ni­men­omaan ei ole yk­si­tyi­se­lä­mää. Sa­maan on pää­ty­nyt kor­kein oi­keus en­nak­ko­pää­tök­ses­sään (2005:136). 

Työ­ryh­män eh­do­tuk­ses­ta puut­tuu si­ten si­säi­nen lo­giik­ka. Eh­do­tuk­ses­sa laa­jen­ne­taan yk­si­tyis­elä­mää suo­jaa­va sään­nös kos­ke­maan elä­mä­na­luei­ta, jot­ka ei­vät työ­ryh­män oman­kaan kä­si­tyk­sen mu­kaan ole yk­si­tyi­se­lä­mää."

Näyttää siltä, että työryhmän ehdotuksen perimmäinen tarkoitus on häivyttää rikollisen ja rikoksen yhteyttä toisiinsa, mutta samaan aikaan mahdollistaa "yhteiskunnallisesti merkittävien" - vähäistenkin - rikosten näkyvä käsittely mediassa kahden vuoden rajasta huolimatta. Pessimisti voisi ajatella että tällä pyritään varmistamaan vihapuheen kaltaisen uusrikollisuuden hyvä medianäkyvyys (josta lisää myöhemmin). Nelosen uutisessa oikeusministeriön työryhmän puheenjohtaja Matti Marttunen sanookin asian hyvin selkeästi:

"- Yksi keskeinen argumentti on tässä juuri se, että onko se asia yleiseltä kannalta merkittävä."

Mutta pelko pois! Sananvapaus ei ole uhattuna, onhan meillä oikeamielinen ja valpas Vallan Vahtikoira, onhan?

Jumalan hiukkanen

Uuden tien tuplanumerossa (Uusi Tie 30-31) on lehtijuttu otsikolla "'Jumalhiukkanen' on suuri löytö, mutta...". Juttuun on haastateltu hiukkastutkija Lauri Wendlandia. Hän kommentoi Higgsin bosonin lempinimeä lyhyesti:

"- Sillä ei ole Jumalan kanssa enempää eikä vähempää tekemistä kuin muillakaan hiukkasilla. Ne kaikki kuuluvat yhtä lailla luotuihin asioihin."

 Ei minulla itse asiasta muuta, mutta...

Minua ärsyttää otsikointi "jumalhiukkasesta". Termi on yksinkertaisen typerä. En ole varma onko termin leviämiseen syypää tieteen yliampuva popularisointi vai median tarve rakentaa myyviä otsikoita. Itse hiukkasessahan ei ole mitään jumalallista, pahaa tai ärsyttävää. Parhaassa tapauksessa se auttaa meitä ymmärtämään syvemmin Jumalan luomakuntaa ja sen toimintaa. Lempinimi kertookin enemmän nimen käyttäjästä kuin bosonista itsestään.

Kultainen kahle

Törmäsin Facebookiin ensimmäisen kerran loppuvuodesta 2007. Ajankohta natsaa hyvin yhteen muun suomalaisen kehityksen kanssa. Itselleni Facebookin käyttö on luontevaa ja palkitsevaa, karsastan tosin kymmeniä pelisovelluskutsuja joita ystäviltäni saan. Facebook on ilmiö. Sen elinkaaresta on turha sanoa tässä vaiheessa mitään, mutta vaikuttaa siltä, että sosiaalinen media on tullut jäädäkseen.

Luin Iltalehden uutisen jossa referoitiin Daily Mailin uutista, jossa taas referoitiin Der Tagesspiegelin uutista jonka mukaan Anders Breivikiä ja Batmanin ensi-illan ampujaa James Holmesia yhdistää Facebook-profiilin puute. (Jotain suomalaisen journalismin tasosta kertoo se, että Der Tagesspiegelin nimi oli kirjoitettu väärin Daily Mailin artikkeliin, josta virhe oli kopioitu Iltalehden uutiseen tarkistamatta. Saksalainen lehti on ilmeisesti Iltalehden toimittajalle vieras. Niin minullekin, mutta en ole toimittaja. Itse en löytänyt Der Tagesspiegelin juttua huonon saksankielentaidon takia.) Iltalehden ja Daily Mailin referaatin mukaan saksalaislehden artikkelissa arveltiin Facebookin käytön olevan merkki terveistä sosiaalisista verkostoista. Psykologit puolestaan ovat havainneet, että yksi massamurhaajia yhdistävä tekijä on oikeiden ystävien puute. Näin Facebookittomuus voisi olla yksi massamurhaajan tuntomerkki.

Facebookista alkaa tulla normi siinä määrin, että sitä on näemmä alettu käyttää seulonnan kriteerinä epäsosiaalisia ihmisiä metsästettäessä. Forbes.comin kolumnin mukaan Facebookittomuus saattaa esimerkiksi herättää työnantajan epäilykset siitä onko henkilöllä jotain salattavaa taustassaan. Der Tagesspiegel meni vielä pidemmälle yrittäessään vetää viivaa massamurhaajien ja sosiaalisesta mediasta pois jättäytyvien ihmisten välille. Onneksi Facebook-profiilin puute ei varmasti ole ainoa kriteeri jolla psykopaatteja & co. seulotaan, mutta sosiaalisen median normalisoituminen herättää joitain ajatuksia...

Facebookilla on maailmanlaajuisesti yli 900 miljoonaa käyttäjää. Se siis on normi korkeintaan länsimaissa - jos täälläkään. Koko sosiaalisella medialla on tietenkin paljon enemmän käyttäjiä, mutta sosiaalisen median määrittely on hyvin vaikeaa. Sosiaalisen median tarpeen voi hoitaa jokin muu sosiaalinen verkosto - esimerkiksi jokin harrasteryhmä, kuten partio, jääkiekko tai Martat. Näissä kaikissa ihmisten välinen vuorovaikutus ja verkostoituminen on isossa asemassa, ja pärjääminen edellyttää sosiaalisia taitoja. Sosiaalinen media on vain erittäin näkyvä versio sosiaalisista verkostoista.

Jos sosiaaliseen mediaan kuulumattomuutta aletaan pitää epänormaalina, siihen kuulumattomuuden syitä yksinkertaistetaan rankalla kädellä. Sosiaalisen median käyttö edellyttää hyvää tietotekniikan osaamista. Kaikilla ei tätä ole. Toinen syy jättäytyä sosiaalisen median ulkopuolelle on tietoturva. Facebook voidaan nähdä tietoturvariskinä.

Jos joskus poistun Facebookista tai rajoitan muuten näkyvyyttäni sosiaalisessa mediassa, suurin syy siihen on yksityisyyden suoja. En halua asettaa itseäni liian näkyville, enkä halua että yksityisistä asioistani tietää suuri joukko ihmisiä. Ja kyllä - haluan piilottaa asioita myös työnantajaltani.

Korruptio, keskiviikkokerho ja feminismi

Oletko kuullut Keskiviikkokerhosta? Se on suljettu suomalainen keskustelukerho, joka on koonnut jäsenikseen useita suomalaisia poliitikkoja, liikemiehiä ja virkaatekeviä - miehiä. Syksyllä 2007 sanomalehti Hufvudstadsbladet kirjoitti kerhosta ensimmäistä kertaa. Siihen saakka kerho oli käytännössä salainen. Esittelynä kerhosta lainaan Käsikirja sukupuoleen(Vastapaino 2010) -teoksen artikkelia Sukupuoli ja valta, koska ainoa netistä löytämäni linkki alkuperäiseen lehtiartikkeliin ei toimi. Artikkelin on kirjoittanut Johanna Kantola.

"Syksyllä 2007 Hufvudstadsbladet kirjoitti "Keskiviikkokerhosta", suomalaisesta herrakerhosta, johon kuuluu miesvaikuttajia liike-elämästä, hallituksesta, oppositiosta, työmarkkinajärjestöistä, valtionyhtiöistä ja mediasta(HBL: 8.10.2007). Salaiseksi tarkoitettu Keskiviikkokerho on toiminut vuodesta 1942 asti. Lehtiartikkelista ilmeni, että kerhoon kuuluu tällä hetkellä noin 100 miesvaikuttajaa, ja se kokoontuu kerran kuussa jäsentensä (julkisissa) tiloissa. Paikalla on lehden haastatteleman kerhon tämän hetkisen puheenjohtajan mukaan 30-40 Suomen kiireisintä ja vaikutusvaltaisinta miestä, ja keskustelun aiheena maan ajankohtaiset kysymykset. Jäsenyyttä ei voi hakea, vaan jäseneksi kutsutaan.
Lehden artikkelin lopussa oli lista seuran tämänhetkisistä jäsenistä, joista esimerkkeinä voidaan mainita pääministeri Matti Vanhanen (kesk), valtionvarainministeri Jyrki Katainen (kok), entinen pääministeri Eero Heinäluoma (sdp), Suomen Pankin johtaja Erkki Liikanen, SAK:n puheenjohtaja Lauri Ihalainen, ETLA:n ja EVA:n johtaja Sixten Korkman, Suomen Kuvalehden päätoimittaja Tapani Ruokanen ja SanomaWSOY:n toimitusjohtaja Hannu Syrjänen. Viimeaikaisista pääministereistä puuttuu ainostaan Anneli Jäätteenmäki (kesk). Syykin on yksinkertainen: naisia ei Keskiviikkokerhon jäseniksi hyväksytä. (s. 78)"

Keskiviikkokerho vaikuttaa oppikirjamaiselta Hyvä Veli-verkostolta, jossa "keskustellaan" yhteiskunnallisesti merkittävistä poliittisista kysymyksistä, eli oikeammin pyritään ohjaamaan suomalaista julkista poliittista keskustelua ja päätöksentekoa haluttuun suuntaan. Kerhon salaisuus ja epävirallisuus kaventavat kerhoon kuulumattomien vaikutusvaltaa ja rapauttavat avointa yhteiskunnallista keskustelua. Kerhon toiminta on korruptiota sanan suomalaisessa merkityksessä.

Kantola painottaa artikkelissaan Keskiviikkokerhon naiset ulos-sulkevan politiikan ongelmallisuutta

"Lehden artikkeli oli kuvitettu sivullisella herrakerhon jäsenten valokuvia. Kavalkadi valkoisten keski-ikäisten miesten kasvoja pysäytti. (s.78)

Pyrkiessään purkamaan sukupuolittuneita valtarakenteita ja tekemään niitä näkyväksi suomalainen naistutkimus on pureutunut heteronormatiivisuuden vaikutuksiin, sukupuolen rakentumi[seen] kouluissa ja työpaikoilla sekä sukupuolittuneeseen ruumiillisuuteen, mainontaan ja välivaltaan. (s.78-79)"

 Toinen Keskiviikkokerhon toiminnasta kärsivä ryhmä ovat hänen mukaansa vähemmistöt.

"Keskiviikkokerhossa sen sijaan on kyse yksinkertaisesta naisten, etnisten ja seksuaalisten vähemmistöjen ulossulkemisesta. (s.79)"

 Tämä on totta ja ikävä asia sinänsä, mutta ei missään tapauksessa Keskiviikkokerhon ongelmallisuuden syypää, vaan pikemminkin seurausta suuruudenhullusta vallanhalusta ja turhantärkeydestä. Niin kuin Kantola muistuttaa, edes kaikki miehet eivät voi päästä kerhon jäseniksi. Kantola jatkaa

"Sen lisäksi Keskiviikkokerho kertoo homososiaalisista verkoista, tiedon ja vallan kytköksistä, rahan vallasta sekä demokraattisen keskustelun edellyttämän avoimuuden puutteesta - asioista joiden suhteen suomalainen naisliike ehkä kuvitteli jo saavuttaneensa tasa-arvon, ja joihin varsinkaan nuorempi sukupolvi ei usko törmäävänsä. Myös lehden artikkelia seurannut julkinen keskustelu tyrmäsi - hiljaisuudellaan. Juttua kommentoitiin muutamissa poliitikkojen blogeissa ja HBL:ssä, mutta suomenkielinen media vaikeni asiasta. (s. 79)"

Mutta Kantola ei vie ajatusta loppuun saakka. Todellinen vahinko Keskiviikkokerhon toiminnasta ei osu nille naisille jotka jätettiin periaatepäätöksellä kerhon toiminnasta pois, ei myöskään niille vähemmistöille jotka eivät ole kerhon jäseniä. Todellinen kärsijä on tavallinen äänestäjä. Hänen antaman äänensä valta kapenee jos hänen ehdokkaansa ei kuulu Keskiviikkokerhoon, ja hänelle tärkeät asiat joita tämä toivoo ehdokkaansa ajavan eivät välttämättä etene näkymättömän esteen takia. Feministinen kritiikki ei näytä tunnistavan tavalliseen kansalaiseen, eli enemmistöön, kohdistuvaa sortoa (apartheidia) tarpeeksi nostaakseen sen keskustelun keskiöön.

Pidän onnekkaana sattumuksena sitä, että naiset on suljettu Keskiviikkokerhon ulkopuolelle. Näin he eivät ole päässeet ryvettymään (tässä) korruption mutalätäkössä, vaan ovat tältä osin kelvollisempia kansalaisia ja päättäjiä. Mitä vaihtoehtoja feministinen kritiikki tarjoaa Keskiviikkokerhon suhteen?

"Ensinnäkin valta on nähty jaettavissa olevana resurssina josta myös naisten tulisi saada osansa. Tällöin poliittinen tavoite voisi olla naisten saaminen mukaan Keskiviikkokerhoon. Toiseksi feministinen tutkimus on keskittynyt vallan alistavien muotojen teoretisointiin patriarkaatin käsitteen avulla. Keskiviikkokerho voisi tällöin olla patriarkaatin ilmentymä ja miehisen vallan keskittymä, johon naisten on mahdotonta päästä osallisiksi. Kolmanneksi valtaa on käsitteellistetty toimintaa mahdollistavana tekijänä, ja feministinen tutkimus on pohtinut valtauttavaa valtaa. Tällöin pyrkimyksenä ei ole päästä osalliseksi Keskiviikkokerhosta, vaan vallan vallan käsitteen uudelleen ajattelu ja erilaisten vallan muotojen esiin nostaminen. (s.79)"

Ensimmäinen vaihtoehto tarkoittaa sitä, että Keksiviikkokerhossa itsessään ei olisi mitään vikaa jos vain oma viiteryhmä pääsee siihen mukaan. Kerhoon kuulumattomien alisteinen asema säilyisi ennallaan. Ongelma ratkeaisi ottamalla kerhoon mukaan kaikkien eturyhmien edustajia tasaisesti. Tämä on turhaa, sillä suomessa on jo kaikille avoin ja virallinen lakia säätävä elin. Toinen esitetty ajatus on kehäpäättelyä, ja kolmas on vain muunnos ensimmäisestä vaihtoehdosta. Se kohtaa samat ongelmat kuin ensimmäinen vaihtoehto. Artikkelissaan Kantola esittelee vielä neljännen vaihtoehdon, jossa "Michel Foucault´n valta-analyysin avulla on käsitteellistetty niitä tapoja, joilla valtasuhteet tuottavat sukupuolta ja sukupuolittuneita valtajärjestyksiä". Tämänkin suhtautumistavan ongelma on feminismin kritiikkiä vaivaava kapeakatseisuus, jossa ongelma nähdään sukupuolittuneisuudessa. Kuten edellä olen pyrkinyt osoittamaan, ongelman ydin on vallan turmelevassa luonteessa itsessään, ja feministisen kritiikin soveltaminen Keskiviikkokerhoon kaventaa korrutiosta kärsijöiden joukon hyvin pieneksi, muodostaen "kärsijöiden eliitin" johon kuulumisesta saa moraalipisteitä yhteiskunnallisessa keskustelussa ja päätöksenteossa.

Keskiviikkokerhon kaltaista korruptiota vastaan taisteleminen on vaikeaa siksi, että järjestöt ovat salaisia. Paljastuttuaan näiden vallan mitätöinti olisi periaatteessa helppoa - riittäisi jos suomalaiset lakkaisivat äänestämästä touhuun sekaantuneita poliitikkoja. Mediakentän ilmeinen haluttomuus käsitellä sille itselleen vaikeita asioita varmistaa tämän ja muiden Hyvä Veli -järjestöjen menestyksekkään toiminnan jatkossakin.

Osa 2: Keskiviikkokerho - naisten syrjintää?

Suvaitsevaisuudesta

Suvaitsevan elämänkatsomuksen ja suvaitsevan elämäntavan ero on, että elämäntavaltaan suvaitseva ihminen edellyttää toisten sietämistä itseltään, kun taas elämänkatsomukseltaan suvaitseva ihminen edellyttää sietämistä toisilta.

Rasisti on reppana

Muistatko vielä muutaman vuoden takaisen Suomen Palloliiton "Rasisti on reppana" -kampanjan? Kampanja oli tyypillinen julkisrahoitteinen hyvinvoinninedistämisprojekti, jonka

"tavoitteena oli edistää kantaväestön ja uussuomalaisten tasavertaisuutta suomalaisessa jalkapallotoiminnassa.
Rasisti on reppana sivusto on rakennettu auttamaan jalkapallon parissa toimivia sidosryhmiä havaitsemaan ja ennaltaehkäisemään rasismia."

Kampanjan sloganin taustalla vaikuttaa utilitaristinen ajattelu, jossa tarkoitus pyhittää keinot, eli pahaa ihmistä saa lyödä kuin vierasta sikaa. Kuitenkin Jeesus opettaa vuorisaarnassa päinvastaista tapaa suhtautua toisinajattelijoihin ja ikäviin ihmisiin:

"Teille on opetettu: 'Rakasta lähimmäistäsi ja
vihaa vihamiestäsi.' Mutta minä sanon teille:
rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne
puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne
lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville
kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille
kuin jumalattomille. Jos te rakastatte niitä,
jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä
ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? (Matt 5: 43-46)"

Modernit ihmisoikeudet perustuvat viimekädessä tähän samaan ajatukseen, jossa arvo annetaan myös niille joista emme pidä ja joiden ajatukset kauhistuttavat meitä. Voltaire (tai mahdollisesti Evelyn Beatrice Hall) sanoi, että "en hyväksy mielipidettänne, mutta tulen kuolemaani saakka puolustamaan oikeuttanne ilmaista se". Sitaatin yhteneväisyys Jeesuksen sanojen kanssa on ilmeinen, vaikka Jeesus ei rajannutkaan suopeaa suhtautumista pelkkään toisinajattelijan sananvapauteen, vaan sisällytti siihen myös tämän tarpeista huolehtimisen ja tälle siunauksen pyytämisen Jumalalta.

Kontrasti Palloliiton sloganin vihamiehen leimaamiseen ja yleistämiseen ei voisi olla suurempi. Toivon hartaasti että rasismia vastaan pystyttäisiin taistelemaan muulla tavalla kuin leimaamalla "ne" reppanoiksi. Voihan joku nasse olla nössö ja reppana, mutta yleistäminen on halpaa retoriikkaa joka paistaa kilometrin päähän, ja se Ihan Oikea Rasisti - ei mikään Perussuomalainen maahanmuuttokriitikko - myhäilee tyytyväisenä kun häntä ei todellisuudessa haasteta millään tavalla. Herää kysymys, että onko tarkoitus ollenkaan taistella rasismia vastaan, vai vain kiillottaa omaa sädekehää julkisrahoitteisen projektin avulla.

Poliittinen terrori

Kaleva uutisoi, että Seksuaalivähemmistöjen keskustelutilaisuuteen hyökättiin pippurisumutteella. Uutisen mukaan North Priden yhteydessä järjestettyyn keskustelutilaisuuteen hyökättiin pippurisumutteen kanssa, ja vasemmistoaktiivi Dan Koivulaakso sai sumutetta kasvoilleen. Poliisin tiedote tapahtuneesta löytyy tästä. On äärimmäisen valitettavaa ja ikävää että Suomessa voi joutua vainon kohteeksi oman mielipiteensä tai vakaumuksensa takia. Jokaisella tulisi olla oikeus harjoittaa uskoaan ja politikoida sydämensä kyllyydestä vailla pelkoa vainosta.

Ennen kuin tekijää oltiin saatu kiinni (tätä kirjoitettaessa hän on yhä tavoittamattomissa), epäiltiin äärioikeistoa iskun masinoinnista, ja tekijää osassa mediaa oikeistoradikaaliksi. Toivotaan ettei pilkka osu omaan nilkkaan niin kuin Tampereen pizzeriapalon yhteydessä kävi.

Mutta osataan sitä vasemmistossakin. Saksassa Verfassungsschutzbericht 2011-raportin mukaan

"Äärivasemmiston väkivaltarikokset kasvoivat 20 prosentilla 1.157 tapaukseen (2010: 944).
Sitä vastoin turvallisuusviranomaiset kirjasivat lievää laskua äärioikeiston väkivaltatapauksissa: 762 rikoksesta vuonna 2010 755 rikokseen viime vuonna. Siten äärivasemmistolaisittain motivoituneiden väkivaltatapausten määrä on 52% korkeampi, kuin äärioikeistolaisten tekemien vastaavien rikosten määrä.
Erityisesti poliisit joutuvat yhä enemmän äärivasemmiston hyökkäysten uhreiksi. Tapausten määrä kasvoi 54 prosentilla 700 tapaukseen (2010: 455). Samoin tapahtui myös poliittisiin vastustajiin kohdistuneissa hyökkäyksissä. Äärivasemmistolaiset hyökkäsivät viime vuonna 546 kertaa "äärioikeistolaisten tai oletettujen äärioikeistolaisten" kimppuun, mikä vastaa 23 prosentin kasvua (2010: 443)."

Taannoin Ruotsista kantautui uutinen jonka asiasisältö oli, että Ruotsidemokraattien (SD) lehdistösihteeri Martin Kinnunen tyttöystävineen pahoinpideltiin. Hän jätti tapauksen seurauksena työnsä. Oikeudenkäyntikään ei sujunut ongelmitta, sillä pahoinpitelyn nähnyt todistaja muutti lausuntoaan kesken oikeudenkäynnin. Tapauksesta syytettiin "autonomista vasemmistoa".

Kristittyjen vainot jatkuvat ympäri maailmaa. Wikipedian artikkeli mainitsee, että "WEA:n YK:lle tekemän raportin mukaan, nykyään arviolta 200 miljoonaa kristittyä kärsii jonkinasteisesta vainosta. Nykyisin, David Pawsonin mukaan 250 000 kristittyä kohtaa marttyyrikuoleman uskonsa tähden joka vuosi".

Tässä yhteydessä täytyy myös mainita Norjan viime vuoden terrori-iskut joissa Anders Breivik tappoi pommeilla ja ampumalla yhteensä 77 ihmistä.

Tapausten uutisointikaan ei aina ole kovin onnistunutta tai totuudenmukaista. Saksassa uusnatsit ja heitä vastustaneet antifasistit kahakoivat viime vuonna tuhoisin seurauksin. Uutisointi oli paikoin jopa harhaanjohtavaa. Vai mitä sanotte näistä kuvateksteistä?

Riehuvatko tässä kuvassa vasemmiston vastamielenosoittajat vai

äärioikeiston kannattajat?

Europolin raportti tietää kertoa seuraavaa (suomennos minun)

"Vuonna 2011 Tanska, Saksa, Kreikka, Italia ja Espanja raportoivat yhteensä 37:stä vasemmisto- ja anarkistiryhmien terrori-iskusta. Luvussa on laskua edellisen vuoden 45:stä iskusta. Valtaosa iskuista oli valtioon ja liike-elämään kohdistuneita tuhopolttoja. Pommi-iskujen määrä väheni vuodentakaisesta 23:sta yhteentoista. Myös kuolonuhrien määrä laski kuudesta yhteen. (s.26)
...
Oikeistolaisia terrori-iskuja raportoitiin yksi kappale vuonna 2011. Toinen Marraskuuta Espanjassa sattui tuhopoltto jonkin antikapitalistisen kustantajan tiloissa, mutta kuolonuhreilta vältyttiin. Viisi National Socialist Undergroundin jäsentä pidätettiin Saksassa epäiltynä osallisuudesta terrorismiin ("for being involved in rightwing terrorism") ja kahteen poliittiseen murhaan vuosina 2001-2007. (s.28)"

Huomionarvoista on, että Europol ei liitä Norjan iskuja vasemmiston tai oikeiston tekemiksi.

Poliittinen terrori on perseestä.

Captcha

Captcha (eli Completely Automated Public Turing test to tell Computers and Humans Apart) on yksi nettihäiriköinnin ikävimmistä seurauksista. Siinä kuvasta täytyy osata hahmottaa sarja numeroita tai kirjaimia, jotta voidaan varmistua että viestin viestin lähettäjä on ihminen eikä roskapostia lähettävä ohjelma.

Harmiksi captcha on muodostunut siksi, että ohjelmia on mahdollista opettaa analysoimaan kuvia ja etsimään niistä kirjaimia ja merkkejä. Oma kokemukseni on, että kuvavarmenteet ovat viime vuosina muuttuneet yhä haasteellisemmiksi läpäistä, samalla kun ohjelmat ovat oppineet paremmiksi ratkomaan captchoja. Asetelma on jo muutaman kerran kääntynyt päälaelleen niin, että minä en kykene tulkitsemaan kuvaa oikein, kun taas tietokone kykenee läpäisemään testin (minkä voi päätellä siitä että testit ovat muuttuneet aina vain hankalammiksi).

Isän rooli

Kun odotimme esikoistamme, vaimoni kävi jollain kunnan tarjoamalla vanhemmuuden valmennuskurssilla. Kurssi oli oikeammin muutaman tunnin luento- ja keskustelutilaisuus. Kotiin tultuaan vaimoni kertoi, että tilaisuudessa oli syntynyt keskustelu naisen ja miehen rooleista imettämisen kautta.

Imettäminen oli nähty naisen rooliksi sekä lapsen ja äidin yhteiseksi ajaksi ja tekemiseksi. Tämä herätti pohdintaa, että mikä mahtaisi olla isän korvaava toimi lapsen elämässä. Joku oli ehdottanut, että isä voisi kylvettää lastaan.

Sukupuolentutkimuksessa käsite "tuottaminen" on yhdistetty sellaisiin entiteetteihin kuin mieheys, naiseus, vanhemmuus ja seksuaalisuus. Tällä tarkoitetaan sitä, että esimerkiksi naiseus on naisen roolin tuottamista ilmein, sanavalinnoin, liikkein, elein ja toiminnalla. Niin kuin sukupuolentutkimuksessa usein, tuottaminen voidaan ymmärtää monella, jopa keskenään ristiriitaisella tavalla, mutta perusidea on jotakuinkin se, että olet nainen tai äiti koska käyttäydyt kuin naisen tai äidin kuuluu. Tästä seuraa, että vanhemmuus - äitiys ja isyys - on jotain dynaamista, ja mikäli äidin tai isän identiteetti ei tunnu oikealta, sitä voi dekonstruoida haluamakseen puuttumalla identiteetin (roolin) tuottamisen tapoihin.

Dynaamisuuden taakka on se, että jos henkilö ei pääse tuottamaan rooliaan isänä jonkin syyn (esimerksiksi maitorauhasten puuttumisen) takia, hän ei siinä suhteessa voi olla isä, vaan tarvitsee jonkin - vaikka kuinka keksityn tai keinotekoisen - korvikkeen jota tuottaa. Eli jos et voi tuottaa isyyttäsi, et ole isä.

Meitä käyty keskustelu huvitti. Ymmärrämme vanhemmuuden - äitiyden ja isyyden - olevan pikemminkin staattista ja itseolevaista sikäli, että mielestämme ihminen voi olla vanhempi ilman että hän koskaan pääsee toteuttamaan tai tuottamaan omaa vanhemmuuttaan. Tällä en tarkoita sitä, että ihmisen käsitys vaikkapa vanhemmuudestaan olisi läpi elämän muuttumaton kokemus, vaan sitä, että vanhemmuudesta seuraa vanhemmuuden tekoja. Syllogismina käy kristillinen synnin ja syntisyyden suhde. Ihminen ei ole syntinen siksi, että hän tekee syntiä, vaan hän tekee syntiä siksi että hän on syntinen. Vanhemmuuden tuottaminen ei ole vanhemmuuden substanssia.