Korruptio, keskiviikkokerho ja feminismi

Oletko kuullut Keskiviikkokerhosta? Se on suljettu suomalainen keskustelukerho, joka on koonnut jäsenikseen useita suomalaisia poliitikkoja, liikemiehiä ja virkaatekeviä - miehiä. Syksyllä 2007 sanomalehti Hufvudstadsbladet kirjoitti kerhosta ensimmäistä kertaa. Siihen saakka kerho oli käytännössä salainen. Esittelynä kerhosta lainaan Käsikirja sukupuoleen(Vastapaino 2010) -teoksen artikkelia Sukupuoli ja valta, koska ainoa netistä löytämäni linkki alkuperäiseen lehtiartikkeliin ei toimi. Artikkelin on kirjoittanut Johanna Kantola.

"Syksyllä 2007 Hufvudstadsbladet kirjoitti "Keskiviikkokerhosta", suomalaisesta herrakerhosta, johon kuuluu miesvaikuttajia liike-elämästä, hallituksesta, oppositiosta, työmarkkinajärjestöistä, valtionyhtiöistä ja mediasta(HBL: 8.10.2007). Salaiseksi tarkoitettu Keskiviikkokerho on toiminut vuodesta 1942 asti. Lehtiartikkelista ilmeni, että kerhoon kuuluu tällä hetkellä noin 100 miesvaikuttajaa, ja se kokoontuu kerran kuussa jäsentensä (julkisissa) tiloissa. Paikalla on lehden haastatteleman kerhon tämän hetkisen puheenjohtajan mukaan 30-40 Suomen kiireisintä ja vaikutusvaltaisinta miestä, ja keskustelun aiheena maan ajankohtaiset kysymykset. Jäsenyyttä ei voi hakea, vaan jäseneksi kutsutaan.
Lehden artikkelin lopussa oli lista seuran tämänhetkisistä jäsenistä, joista esimerkkeinä voidaan mainita pääministeri Matti Vanhanen (kesk), valtionvarainministeri Jyrki Katainen (kok), entinen pääministeri Eero Heinäluoma (sdp), Suomen Pankin johtaja Erkki Liikanen, SAK:n puheenjohtaja Lauri Ihalainen, ETLA:n ja EVA:n johtaja Sixten Korkman, Suomen Kuvalehden päätoimittaja Tapani Ruokanen ja SanomaWSOY:n toimitusjohtaja Hannu Syrjänen. Viimeaikaisista pääministereistä puuttuu ainostaan Anneli Jäätteenmäki (kesk). Syykin on yksinkertainen: naisia ei Keskiviikkokerhon jäseniksi hyväksytä. (s. 78)"

Keskiviikkokerho vaikuttaa oppikirjamaiselta Hyvä Veli-verkostolta, jossa "keskustellaan" yhteiskunnallisesti merkittävistä poliittisista kysymyksistä, eli oikeammin pyritään ohjaamaan suomalaista julkista poliittista keskustelua ja päätöksentekoa haluttuun suuntaan. Kerhon salaisuus ja epävirallisuus kaventavat kerhoon kuulumattomien vaikutusvaltaa ja rapauttavat avointa yhteiskunnallista keskustelua. Kerhon toiminta on korruptiota sanan suomalaisessa merkityksessä.

Kantola painottaa artikkelissaan Keskiviikkokerhon naiset ulos-sulkevan politiikan ongelmallisuutta

"Lehden artikkeli oli kuvitettu sivullisella herrakerhon jäsenten valokuvia. Kavalkadi valkoisten keski-ikäisten miesten kasvoja pysäytti. (s.78)

Pyrkiessään purkamaan sukupuolittuneita valtarakenteita ja tekemään niitä näkyväksi suomalainen naistutkimus on pureutunut heteronormatiivisuuden vaikutuksiin, sukupuolen rakentumi[seen] kouluissa ja työpaikoilla sekä sukupuolittuneeseen ruumiillisuuteen, mainontaan ja välivaltaan. (s.78-79)"

 Toinen Keskiviikkokerhon toiminnasta kärsivä ryhmä ovat hänen mukaansa vähemmistöt.

"Keskiviikkokerhossa sen sijaan on kyse yksinkertaisesta naisten, etnisten ja seksuaalisten vähemmistöjen ulossulkemisesta. (s.79)"

 Tämä on totta ja ikävä asia sinänsä, mutta ei missään tapauksessa Keskiviikkokerhon ongelmallisuuden syypää, vaan pikemminkin seurausta suuruudenhullusta vallanhalusta ja turhantärkeydestä. Niin kuin Kantola muistuttaa, edes kaikki miehet eivät voi päästä kerhon jäseniksi. Kantola jatkaa

"Sen lisäksi Keskiviikkokerho kertoo homososiaalisista verkoista, tiedon ja vallan kytköksistä, rahan vallasta sekä demokraattisen keskustelun edellyttämän avoimuuden puutteesta - asioista joiden suhteen suomalainen naisliike ehkä kuvitteli jo saavuttaneensa tasa-arvon, ja joihin varsinkaan nuorempi sukupolvi ei usko törmäävänsä. Myös lehden artikkelia seurannut julkinen keskustelu tyrmäsi - hiljaisuudellaan. Juttua kommentoitiin muutamissa poliitikkojen blogeissa ja HBL:ssä, mutta suomenkielinen media vaikeni asiasta. (s. 79)"

Mutta Kantola ei vie ajatusta loppuun saakka. Todellinen vahinko Keskiviikkokerhon toiminnasta ei osu nille naisille jotka jätettiin periaatepäätöksellä kerhon toiminnasta pois, ei myöskään niille vähemmistöille jotka eivät ole kerhon jäseniä. Todellinen kärsijä on tavallinen äänestäjä. Hänen antaman äänensä valta kapenee jos hänen ehdokkaansa ei kuulu Keskiviikkokerhoon, ja hänelle tärkeät asiat joita tämä toivoo ehdokkaansa ajavan eivät välttämättä etene näkymättömän esteen takia. Feministinen kritiikki ei näytä tunnistavan tavalliseen kansalaiseen, eli enemmistöön, kohdistuvaa sortoa (apartheidia) tarpeeksi nostaakseen sen keskustelun keskiöön.

Pidän onnekkaana sattumuksena sitä, että naiset on suljettu Keskiviikkokerhon ulkopuolelle. Näin he eivät ole päässeet ryvettymään (tässä) korruption mutalätäkössä, vaan ovat tältä osin kelvollisempia kansalaisia ja päättäjiä. Mitä vaihtoehtoja feministinen kritiikki tarjoaa Keskiviikkokerhon suhteen?

"Ensinnäkin valta on nähty jaettavissa olevana resurssina josta myös naisten tulisi saada osansa. Tällöin poliittinen tavoite voisi olla naisten saaminen mukaan Keskiviikkokerhoon. Toiseksi feministinen tutkimus on keskittynyt vallan alistavien muotojen teoretisointiin patriarkaatin käsitteen avulla. Keskiviikkokerho voisi tällöin olla patriarkaatin ilmentymä ja miehisen vallan keskittymä, johon naisten on mahdotonta päästä osallisiksi. Kolmanneksi valtaa on käsitteellistetty toimintaa mahdollistavana tekijänä, ja feministinen tutkimus on pohtinut valtauttavaa valtaa. Tällöin pyrkimyksenä ei ole päästä osalliseksi Keskiviikkokerhosta, vaan vallan vallan käsitteen uudelleen ajattelu ja erilaisten vallan muotojen esiin nostaminen. (s.79)"

Ensimmäinen vaihtoehto tarkoittaa sitä, että Keksiviikkokerhossa itsessään ei olisi mitään vikaa jos vain oma viiteryhmä pääsee siihen mukaan. Kerhoon kuulumattomien alisteinen asema säilyisi ennallaan. Ongelma ratkeaisi ottamalla kerhoon mukaan kaikkien eturyhmien edustajia tasaisesti. Tämä on turhaa, sillä suomessa on jo kaikille avoin ja virallinen lakia säätävä elin. Toinen esitetty ajatus on kehäpäättelyä, ja kolmas on vain muunnos ensimmäisestä vaihtoehdosta. Se kohtaa samat ongelmat kuin ensimmäinen vaihtoehto. Artikkelissaan Kantola esittelee vielä neljännen vaihtoehdon, jossa "Michel Foucault´n valta-analyysin avulla on käsitteellistetty niitä tapoja, joilla valtasuhteet tuottavat sukupuolta ja sukupuolittuneita valtajärjestyksiä". Tämänkin suhtautumistavan ongelma on feminismin kritiikkiä vaivaava kapeakatseisuus, jossa ongelma nähdään sukupuolittuneisuudessa. Kuten edellä olen pyrkinyt osoittamaan, ongelman ydin on vallan turmelevassa luonteessa itsessään, ja feministisen kritiikin soveltaminen Keskiviikkokerhoon kaventaa korrutiosta kärsijöiden joukon hyvin pieneksi, muodostaen "kärsijöiden eliitin" johon kuulumisesta saa moraalipisteitä yhteiskunnallisessa keskustelussa ja päätöksenteossa.

Keskiviikkokerhon kaltaista korruptiota vastaan taisteleminen on vaikeaa siksi, että järjestöt ovat salaisia. Paljastuttuaan näiden vallan mitätöinti olisi periaatteessa helppoa - riittäisi jos suomalaiset lakkaisivat äänestämästä touhuun sekaantuneita poliitikkoja. Mediakentän ilmeinen haluttomuus käsitellä sille itselleen vaikeita asioita varmistaa tämän ja muiden Hyvä Veli -järjestöjen menestyksekkään toiminnan jatkossakin.

Osa 2: Keskiviikkokerho - naisten syrjintää?