Susi ja lammas yhdessä Kalasatamassa

Helsingin kaupunki valmistelee lähestyvien kunnallisvaalien johdosta uutta strategiaa maahanmuuton, kotoutumisen ja monimuotoisuuden tarpeisiin. Kaupunki kyselee nettisivuillaan "mitä uusia asioita strategiassa tulisi nostaa esiin liittyen maahanmuuttajien hyvään kotoutumiseen ja etniseen monimuotoisuuteen tulevaisuuden Helsingissä". Inspiraation lähteeksi tarjotaan Demos Helsinki -ajatuspajan ja Ajatuspaja E2:n käsikirjoituksen pohjalta muokattua - toden totta - inspiroivaa visiota "Gore-Tex -rajojen aika on ohi".

Dokumentin lehdiltä löytyy seuraavaa:

"Kalasataman Verkkokadun pihapiirissä virolainen diplomi-insinööri ja turkulainen toimitusjohtaja jakavat tamppaustelineen somalialaisen perheen kanssa. Kylätalolla järjestetään asukkaiden vetämiä taitokursseja sekä lasten iltapäivätoimintaa. Elämä Kalasatamassa on rosoista, mutta yhteisöllistä. Kylätalon vuosittaiset sadonkorjuujuhlat keräävät väkeä muualtakin kaupungista, kun asukkaat esittelevät kokkaus-, esiintymis- ja käsityötaitojaan. Kalasataman Karnevaalit pitävät sukulaisinaan Lontoon Notting Hill Carnivalia ja Berliinin Karneval der Kulturenia, vaikka paikalle ei matkustakaan miljoonia vaan tuhansia juhlijoita." (s. 5)

 Aivan kuin olisin lukenut tästä aiemminkin...

"Silloin susi kulkee karitsan kanssa ja pantteri laskeutuu levolle vohlan viereen,
vasikka ja leijonanpentu syövät yhdessä ja pikkupoika on niiden paimenena.
Lehmä ja emokarhu käyvät yhdessä laitumella, yhdessä laskeutuvat levolle niiden vasikat ja pennut, ja leijona syö heinää kuin härkä.
Ja imeväinen leikkii kyyn kolon äärellä, vastikään vieroitettu lapsi kurottaa kättään kohti myrkkykäärmeen luolaa.
Kukaan ei tee pahaa, ei tuota turmiota minun pyhällä vuorellani, sillä maa on täynnä Herran tuntemusta niin kuin meri on vettä tulvillaan.
Sinä päivänä Iisain juurivesa kohoaa merkkiviirinä kansoille. Hänen luokseen pyrkivät kaikki kansat, hänen asuinsijaansa ympäröi kunnian hohde." (Jes 11: 6-10)

Vain toinen näyistä käy joskus toteen.

Mannerheim ja profeetta Muhammad

Minulle C.G.E. Mannerheim on jäänyt melko etäiseksi hahmoksi. Tiedän suurin piirtein hänen ansionsa Suomen sodissa, mutta minulle on tullut yllätyksenä että hän aiheuttaa vahvoja negatiivisia tunteita joissain suomalaisissa. YLE on tekemässä elokuvaa Mannerheimista. Elokuva on kuvattu Keniassa ja ainakin Mannerheimia esittää musta mies. Ennakkohypetyksen perusteella vaikuttaa siltä, että elokuvasta on tulossa Katariina Lillqvistin muutaman vuoden takaisen Uralin Perhosen henkinen jälkeläinen. Toki Uralin Perhonen oli avuiltaan vielä roisimpi kuin se mitä julkisuuteen on kerrottu uusimmasta Mannerheim-elokuvasta, mutta kulisseissa veivataan jo samaa levyä.

Elokuvan tuottaja Erkko Lyytinen ehätti valittelemaan kuinka tuotantotiimin turvatasoa piti nostaa uhkailujen takia. Syyttävä sormi osoitti "hommaforumeille". 

"- En ymmärrä tätä hommafoorumien reaktiota, vihareaktiota. Tässä pitää nostaa [tuotantotiimin] turvallisuustasoa yllättäen. Eihän se voi mennä niin, että ihmisten turvallisuutta aletaan uhkailla, jos he tekevät elokuvaa, Lyytinen sanoi." (Iltasanomat)

Mitään vihareaktiota ei hommaforumeilta tai nähtävästi muualtakaan saatu kalastettua.

"Lyytinen nostaa lausunnossaan esiin maahanmuuttokriittisen Hommafoorumi-keskustelupalstan. Kyseisen foorumin keskustelu on kuitenkin Marski-uutisoinnin kohdalla ollut varsin monivivahteista ja pohdiskeleva. Ainakaan tätä kirjoitettaessa keskiviikkona iltapäivällä Hommafoorumin aihetta koskevasta ketjusta ei löydy yhtään uhkausta. 

Hommafoorumissa uutiselle lähinnä hymähdellään. Sitä analysoidaan myös tietoisena provokaationa." (Aamulehti) 

Tästä huolimatta kaupunginvaltuutettu Emma Kari kirjoittaa City-lehden blogissaan, että samat ihmiset jotka vuonna 2005 tuomitsivat muslimeiden reaktiot Muhammad-sarjakuviin, pitäisivät nyt uutta Mannerheimin-elokuvaa Marsalkan häpäisynä.

"Suomessa ollaan raivoissaan ja elokuvantekijöille on esitetty uhkauksia. Ilta-Lehden äänestykseen osallistuneista 87 prosenttia ei hyväksy tummaihoista näyttelijää Mannerheimin rooliin. Samat tahot, jotka tuomitsivat muslimimaailman reaktiota Muhammad-sarjakuviin, kouhkaavat nyt marsalkan häpäisemisestä."

Hänestä maailmanlaajuiset mellakat profeetta Muhammadia esittäneistä sarjakuvista ja Mannerheimelokuvan vihareaktiot ovat keskenään vertailukelpoisia tapahtumia. Tuotantotiimiin kohdistuneita uhkauksia Emma ei mitenkään yksilöi, mikä on ongelmallista hänen argumentilleen tapahtumien vertailukelpoisuudesta. Se on myös arveluttavaa siksi, että Lyytisen viittaus Hommaforumiin uhkausten lähteenä ei pitänytkään paikkaansa.

Jos taiteilijalla on oikeus tehdä taidetta haluamallaan tavalla itseään kiinnostavista aiheista, on myös yleisöllä oltava oikeus olla teoksesta mitä mieltä tahansa. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin Mannerheim-elokuvan nostattama möly on ollut aivan toista luokkaa kuin Jyllands-Postenin pilakuvakahinat. Sen sijaan kulttuurieliitin reaktio molempien Mannerheim-performanssien kohtaamaan kritiikkiin on ollut hämmästyttävän samankaltaista.

Pieniä tuomioita ja suuria rikollisia

Kesäkuisen Jussi Halla-ahon tuomiota käsittelevän blogikirjoituksensa kommenteissa Timo Vihavainen onnistuu sanoittamaan jotain sellaista jota olen omassa päässäni pyöritellyt saamatta kuitenkaan ajatukselle konkreettista muotoa:

"Tämä on hyvin omituinen ilmiö. Juridiikka ei ole eikä saa olla mitään rakettitiedettä, jossa vihkiytyneet uhripapit selvittävät totuuden menetelmillä, jotka ovat salaisia saadakseen lopputuloksen, joka on pyhä ja arvostelun yläpuolella. Vanhat Ruotsin lain tuomarinohjeet ovat syystä nykyisenkin lakikirjan liitteenä. "Mikä ei oikeus ja kohtuus ole, ei voi olla lakikaan".Kansalainen demokratiassa on se, jota järjestelmät palvelkoot, ei päin vastoin.Tämän mukaisesti kansalaisten on syytä olla valmiina kritiikkiin myös oikeuslaitosta kohtaan. Muussa tapauksessa demokratia vaarantuu."

Juridiikka on politiikan - muttei välttämättä demokratian - sanelemaa ja läpitunkemaa. Jos laki tai sen tulkinta ei vastaa yleistä oikeustajua, yhteiskunta rapautuu. Oikeuslaitoksen löperö linja tuomioiden kovuuden suhteen ei ole linjassa yleisen oikeustajun kanssa. Yksi vaikeimmin käsitettävistä asioista on paljousalennus. Kun rikoksia tekee kerralla monta, saa pienemmän tuomion kuin jos ne tekisi yksi kerrallaan.

Iltalehti tietää kertoa reilun kahden vuoden takaisessa uutisessaan, että

"Kouvolan hovioikeus on kumonnut avopuolisonsa lukuisia kertoja pahoinpidelleen ja raiskanneen miehen pahoinpitelytuomiot. Samalla se lievensi miehen vankeustuomiota usealla kuukaudella. 

Hovioikeuden perusteluista paljastuu, että muun muassa nyrkiniskut ja potkut raskaana olleeseen uhriin katsottiin "sisältyneen" varsinaiseen raiskaustapahtumaan."

Hovioikeus langetti neljästä (4) raiskauksesta yhteensä kahden vuoden ja kahdeksan kuukauden vankeustuomion sekä jonkin suuruisen vahingonkorvauksen (halpaa kuin saippua!). Lyhyttä tuomiotakin käsittämättömämmältä tuntuu se että hovioikeus kumosi raiskauksiin liittyneet pahoinpitelysyytteet (ja käräjäoikeuden antaman tuomion tältä osin). Väkivalta ei ole välttämättömyys raiskauksissa, sillä jo pelkkä väkivallan uhka voi saada uhrin lamaantumaan, ja koska parisuhteessa tapahtuva tahdon vastainen seksi on myös rikos, pelkän painostamisen pitäisi olla riittävä pakkokeino. On kestämätöntä argumentoida että pahoinpitely kuuluisi erottamattomasti raiskaukseen.

Hieman tuoreempi Nelosen uutinen tältä keväältä kertoo oikeusminiesteriön työryhmän ehdottaneen, ettei alle kahden vuoden vankilatuomion saaneen henkilön nimeä saisi julkaista. Työryhmä katsoo, että mikäli rikoksella ei ole merkittävää yhteiskunnallista vaikutusta, tulisi rikoksen tekijän yksityisyys pyrkiä turvaamaan. Effin mielestä rangaistuksen pituus ongelmallinen kriteeri arvioitaessa rikoksen yhteiskunnaliista merkitystä.

"Aika monilla rikoksilla voi olla yhteiskunnallista merkittävyyttä, vaikka siitä saataisiin vain sakkotuomio, huomauttaa Effin varapuheenjohtaja Ville Oksanen."

Työryhmän ehdottama kahden vuoden raja on taktisesti nerokas veto. Helsingin Sanomien vieraskynässä 21. heinäkuuta Jarkko Sipilä ja Susanna Reinboth kirjoittavat, että tällöin käytännössä kaikki rikollisuus nauttisi yksityisyyden suojaa, sillä vain noin kolme prosenttia annetuista tuomioista ylittäisi tuon kahden vuoden rajan. Lisäksi työryhmän ehdotus kärsii koherenssin puutteesta, sillä se itsekin myöntää ettei rikos kuulu yksityiselämään.

"Kun pu­hu­taan yk­si­tyis­elä­mää louk­kaa­vas­ta tie­don le­vit­tä­mi­ses­tä, en­sim­mäi­nen vaa­ti­mus on tie­tys­ti, et­tä le­vi­tet­ty tie­to kos­kee yk­si­tyi­se­lä­mää. Oi­keus­mi­nis­te­riön työ­ryh­mä to­teaa it­se­kin, et­tä ri­kos ni­men­omaan ei ole yk­si­tyi­se­lä­mää. Sa­maan on pää­ty­nyt kor­kein oi­keus en­nak­ko­pää­tök­ses­sään (2005:136). 

Työ­ryh­män eh­do­tuk­ses­ta puut­tuu si­ten si­säi­nen lo­giik­ka. Eh­do­tuk­ses­sa laa­jen­ne­taan yk­si­tyis­elä­mää suo­jaa­va sään­nös kos­ke­maan elä­mä­na­luei­ta, jot­ka ei­vät työ­ryh­män oman­kaan kä­si­tyk­sen mu­kaan ole yk­si­tyi­se­lä­mää."

Näyttää siltä, että työryhmän ehdotuksen perimmäinen tarkoitus on häivyttää rikollisen ja rikoksen yhteyttä toisiinsa, mutta samaan aikaan mahdollistaa "yhteiskunnallisesti merkittävien" - vähäistenkin - rikosten näkyvä käsittely mediassa kahden vuoden rajasta huolimatta. Pessimisti voisi ajatella että tällä pyritään varmistamaan vihapuheen kaltaisen uusrikollisuuden hyvä medianäkyvyys (josta lisää myöhemmin). Nelosen uutisessa oikeusministeriön työryhmän puheenjohtaja Matti Marttunen sanookin asian hyvin selkeästi:

"- Yksi keskeinen argumentti on tässä juuri se, että onko se asia yleiseltä kannalta merkittävä."

Mutta pelko pois! Sananvapaus ei ole uhattuna, onhan meillä oikeamielinen ja valpas Vallan Vahtikoira, onhan?

Jumalan hiukkanen

Uuden tien tuplanumerossa (Uusi Tie 30-31) on lehtijuttu otsikolla "'Jumalhiukkanen' on suuri löytö, mutta...". Juttuun on haastateltu hiukkastutkija Lauri Wendlandia. Hän kommentoi Higgsin bosonin lempinimeä lyhyesti:

"- Sillä ei ole Jumalan kanssa enempää eikä vähempää tekemistä kuin muillakaan hiukkasilla. Ne kaikki kuuluvat yhtä lailla luotuihin asioihin."

 Ei minulla itse asiasta muuta, mutta...

Minua ärsyttää otsikointi "jumalhiukkasesta". Termi on yksinkertaisen typerä. En ole varma onko termin leviämiseen syypää tieteen yliampuva popularisointi vai median tarve rakentaa myyviä otsikoita. Itse hiukkasessahan ei ole mitään jumalallista, pahaa tai ärsyttävää. Parhaassa tapauksessa se auttaa meitä ymmärtämään syvemmin Jumalan luomakuntaa ja sen toimintaa. Lempinimi kertookin enemmän nimen käyttäjästä kuin bosonista itsestään.

Kultainen kahle

Törmäsin Facebookiin ensimmäisen kerran loppuvuodesta 2007. Ajankohta natsaa hyvin yhteen muun suomalaisen kehityksen kanssa. Itselleni Facebookin käyttö on luontevaa ja palkitsevaa, karsastan tosin kymmeniä pelisovelluskutsuja joita ystäviltäni saan. Facebook on ilmiö. Sen elinkaaresta on turha sanoa tässä vaiheessa mitään, mutta vaikuttaa siltä, että sosiaalinen media on tullut jäädäkseen.

Luin Iltalehden uutisen jossa referoitiin Daily Mailin uutista, jossa taas referoitiin Der Tagesspiegelin uutista jonka mukaan Anders Breivikiä ja Batmanin ensi-illan ampujaa James Holmesia yhdistää Facebook-profiilin puute. (Jotain suomalaisen journalismin tasosta kertoo se, että Der Tagesspiegelin nimi oli kirjoitettu väärin Daily Mailin artikkeliin, josta virhe oli kopioitu Iltalehden uutiseen tarkistamatta. Saksalainen lehti on ilmeisesti Iltalehden toimittajalle vieras. Niin minullekin, mutta en ole toimittaja. Itse en löytänyt Der Tagesspiegelin juttua huonon saksankielentaidon takia.) Iltalehden ja Daily Mailin referaatin mukaan saksalaislehden artikkelissa arveltiin Facebookin käytön olevan merkki terveistä sosiaalisista verkostoista. Psykologit puolestaan ovat havainneet, että yksi massamurhaajia yhdistävä tekijä on oikeiden ystävien puute. Näin Facebookittomuus voisi olla yksi massamurhaajan tuntomerkki.

Facebookista alkaa tulla normi siinä määrin, että sitä on näemmä alettu käyttää seulonnan kriteerinä epäsosiaalisia ihmisiä metsästettäessä. Forbes.comin kolumnin mukaan Facebookittomuus saattaa esimerkiksi herättää työnantajan epäilykset siitä onko henkilöllä jotain salattavaa taustassaan. Der Tagesspiegel meni vielä pidemmälle yrittäessään vetää viivaa massamurhaajien ja sosiaalisesta mediasta pois jättäytyvien ihmisten välille. Onneksi Facebook-profiilin puute ei varmasti ole ainoa kriteeri jolla psykopaatteja & co. seulotaan, mutta sosiaalisen median normalisoituminen herättää joitain ajatuksia...

Facebookilla on maailmanlaajuisesti yli 900 miljoonaa käyttäjää. Se siis on normi korkeintaan länsimaissa - jos täälläkään. Koko sosiaalisella medialla on tietenkin paljon enemmän käyttäjiä, mutta sosiaalisen median määrittely on hyvin vaikeaa. Sosiaalisen median tarpeen voi hoitaa jokin muu sosiaalinen verkosto - esimerkiksi jokin harrasteryhmä, kuten partio, jääkiekko tai Martat. Näissä kaikissa ihmisten välinen vuorovaikutus ja verkostoituminen on isossa asemassa, ja pärjääminen edellyttää sosiaalisia taitoja. Sosiaalinen media on vain erittäin näkyvä versio sosiaalisista verkostoista.

Jos sosiaaliseen mediaan kuulumattomuutta aletaan pitää epänormaalina, siihen kuulumattomuuden syitä yksinkertaistetaan rankalla kädellä. Sosiaalisen median käyttö edellyttää hyvää tietotekniikan osaamista. Kaikilla ei tätä ole. Toinen syy jättäytyä sosiaalisen median ulkopuolelle on tietoturva. Facebook voidaan nähdä tietoturvariskinä.

Jos joskus poistun Facebookista tai rajoitan muuten näkyvyyttäni sosiaalisessa mediassa, suurin syy siihen on yksityisyyden suoja. En halua asettaa itseäni liian näkyville, enkä halua että yksityisistä asioistani tietää suuri joukko ihmisiä. Ja kyllä - haluan piilottaa asioita myös työnantajaltani.

Korruptio, keskiviikkokerho ja feminismi

Oletko kuullut Keskiviikkokerhosta? Se on suljettu suomalainen keskustelukerho, joka on koonnut jäsenikseen useita suomalaisia poliitikkoja, liikemiehiä ja virkaatekeviä - miehiä. Syksyllä 2007 sanomalehti Hufvudstadsbladet kirjoitti kerhosta ensimmäistä kertaa. Siihen saakka kerho oli käytännössä salainen. Esittelynä kerhosta lainaan Käsikirja sukupuoleen(Vastapaino 2010) -teoksen artikkelia Sukupuoli ja valta, koska ainoa netistä löytämäni linkki alkuperäiseen lehtiartikkeliin ei toimi. Artikkelin on kirjoittanut Johanna Kantola.

"Syksyllä 2007 Hufvudstadsbladet kirjoitti "Keskiviikkokerhosta", suomalaisesta herrakerhosta, johon kuuluu miesvaikuttajia liike-elämästä, hallituksesta, oppositiosta, työmarkkinajärjestöistä, valtionyhtiöistä ja mediasta(HBL: 8.10.2007). Salaiseksi tarkoitettu Keskiviikkokerho on toiminut vuodesta 1942 asti. Lehtiartikkelista ilmeni, että kerhoon kuuluu tällä hetkellä noin 100 miesvaikuttajaa, ja se kokoontuu kerran kuussa jäsentensä (julkisissa) tiloissa. Paikalla on lehden haastatteleman kerhon tämän hetkisen puheenjohtajan mukaan 30-40 Suomen kiireisintä ja vaikutusvaltaisinta miestä, ja keskustelun aiheena maan ajankohtaiset kysymykset. Jäsenyyttä ei voi hakea, vaan jäseneksi kutsutaan.
Lehden artikkelin lopussa oli lista seuran tämänhetkisistä jäsenistä, joista esimerkkeinä voidaan mainita pääministeri Matti Vanhanen (kesk), valtionvarainministeri Jyrki Katainen (kok), entinen pääministeri Eero Heinäluoma (sdp), Suomen Pankin johtaja Erkki Liikanen, SAK:n puheenjohtaja Lauri Ihalainen, ETLA:n ja EVA:n johtaja Sixten Korkman, Suomen Kuvalehden päätoimittaja Tapani Ruokanen ja SanomaWSOY:n toimitusjohtaja Hannu Syrjänen. Viimeaikaisista pääministereistä puuttuu ainostaan Anneli Jäätteenmäki (kesk). Syykin on yksinkertainen: naisia ei Keskiviikkokerhon jäseniksi hyväksytä. (s. 78)"

Keskiviikkokerho vaikuttaa oppikirjamaiselta Hyvä Veli-verkostolta, jossa "keskustellaan" yhteiskunnallisesti merkittävistä poliittisista kysymyksistä, eli oikeammin pyritään ohjaamaan suomalaista julkista poliittista keskustelua ja päätöksentekoa haluttuun suuntaan. Kerhon salaisuus ja epävirallisuus kaventavat kerhoon kuulumattomien vaikutusvaltaa ja rapauttavat avointa yhteiskunnallista keskustelua. Kerhon toiminta on korruptiota sanan suomalaisessa merkityksessä.

Kantola painottaa artikkelissaan Keskiviikkokerhon naiset ulos-sulkevan politiikan ongelmallisuutta

"Lehden artikkeli oli kuvitettu sivullisella herrakerhon jäsenten valokuvia. Kavalkadi valkoisten keski-ikäisten miesten kasvoja pysäytti. (s.78)

Pyrkiessään purkamaan sukupuolittuneita valtarakenteita ja tekemään niitä näkyväksi suomalainen naistutkimus on pureutunut heteronormatiivisuuden vaikutuksiin, sukupuolen rakentumi[seen] kouluissa ja työpaikoilla sekä sukupuolittuneeseen ruumiillisuuteen, mainontaan ja välivaltaan. (s.78-79)"

 Toinen Keskiviikkokerhon toiminnasta kärsivä ryhmä ovat hänen mukaansa vähemmistöt.

"Keskiviikkokerhossa sen sijaan on kyse yksinkertaisesta naisten, etnisten ja seksuaalisten vähemmistöjen ulossulkemisesta. (s.79)"

 Tämä on totta ja ikävä asia sinänsä, mutta ei missään tapauksessa Keskiviikkokerhon ongelmallisuuden syypää, vaan pikemminkin seurausta suuruudenhullusta vallanhalusta ja turhantärkeydestä. Niin kuin Kantola muistuttaa, edes kaikki miehet eivät voi päästä kerhon jäseniksi. Kantola jatkaa

"Sen lisäksi Keskiviikkokerho kertoo homososiaalisista verkoista, tiedon ja vallan kytköksistä, rahan vallasta sekä demokraattisen keskustelun edellyttämän avoimuuden puutteesta - asioista joiden suhteen suomalainen naisliike ehkä kuvitteli jo saavuttaneensa tasa-arvon, ja joihin varsinkaan nuorempi sukupolvi ei usko törmäävänsä. Myös lehden artikkelia seurannut julkinen keskustelu tyrmäsi - hiljaisuudellaan. Juttua kommentoitiin muutamissa poliitikkojen blogeissa ja HBL:ssä, mutta suomenkielinen media vaikeni asiasta. (s. 79)"

Mutta Kantola ei vie ajatusta loppuun saakka. Todellinen vahinko Keskiviikkokerhon toiminnasta ei osu nille naisille jotka jätettiin periaatepäätöksellä kerhon toiminnasta pois, ei myöskään niille vähemmistöille jotka eivät ole kerhon jäseniä. Todellinen kärsijä on tavallinen äänestäjä. Hänen antaman äänensä valta kapenee jos hänen ehdokkaansa ei kuulu Keskiviikkokerhoon, ja hänelle tärkeät asiat joita tämä toivoo ehdokkaansa ajavan eivät välttämättä etene näkymättömän esteen takia. Feministinen kritiikki ei näytä tunnistavan tavalliseen kansalaiseen, eli enemmistöön, kohdistuvaa sortoa (apartheidia) tarpeeksi nostaakseen sen keskustelun keskiöön.

Pidän onnekkaana sattumuksena sitä, että naiset on suljettu Keskiviikkokerhon ulkopuolelle. Näin he eivät ole päässeet ryvettymään (tässä) korruption mutalätäkössä, vaan ovat tältä osin kelvollisempia kansalaisia ja päättäjiä. Mitä vaihtoehtoja feministinen kritiikki tarjoaa Keskiviikkokerhon suhteen?

"Ensinnäkin valta on nähty jaettavissa olevana resurssina josta myös naisten tulisi saada osansa. Tällöin poliittinen tavoite voisi olla naisten saaminen mukaan Keskiviikkokerhoon. Toiseksi feministinen tutkimus on keskittynyt vallan alistavien muotojen teoretisointiin patriarkaatin käsitteen avulla. Keskiviikkokerho voisi tällöin olla patriarkaatin ilmentymä ja miehisen vallan keskittymä, johon naisten on mahdotonta päästä osallisiksi. Kolmanneksi valtaa on käsitteellistetty toimintaa mahdollistavana tekijänä, ja feministinen tutkimus on pohtinut valtauttavaa valtaa. Tällöin pyrkimyksenä ei ole päästä osalliseksi Keskiviikkokerhosta, vaan vallan vallan käsitteen uudelleen ajattelu ja erilaisten vallan muotojen esiin nostaminen. (s.79)"

Ensimmäinen vaihtoehto tarkoittaa sitä, että Keksiviikkokerhossa itsessään ei olisi mitään vikaa jos vain oma viiteryhmä pääsee siihen mukaan. Kerhoon kuulumattomien alisteinen asema säilyisi ennallaan. Ongelma ratkeaisi ottamalla kerhoon mukaan kaikkien eturyhmien edustajia tasaisesti. Tämä on turhaa, sillä suomessa on jo kaikille avoin ja virallinen lakia säätävä elin. Toinen esitetty ajatus on kehäpäättelyä, ja kolmas on vain muunnos ensimmäisestä vaihtoehdosta. Se kohtaa samat ongelmat kuin ensimmäinen vaihtoehto. Artikkelissaan Kantola esittelee vielä neljännen vaihtoehdon, jossa "Michel Foucault´n valta-analyysin avulla on käsitteellistetty niitä tapoja, joilla valtasuhteet tuottavat sukupuolta ja sukupuolittuneita valtajärjestyksiä". Tämänkin suhtautumistavan ongelma on feminismin kritiikkiä vaivaava kapeakatseisuus, jossa ongelma nähdään sukupuolittuneisuudessa. Kuten edellä olen pyrkinyt osoittamaan, ongelman ydin on vallan turmelevassa luonteessa itsessään, ja feministisen kritiikin soveltaminen Keskiviikkokerhoon kaventaa korrutiosta kärsijöiden joukon hyvin pieneksi, muodostaen "kärsijöiden eliitin" johon kuulumisesta saa moraalipisteitä yhteiskunnallisessa keskustelussa ja päätöksenteossa.

Keskiviikkokerhon kaltaista korruptiota vastaan taisteleminen on vaikeaa siksi, että järjestöt ovat salaisia. Paljastuttuaan näiden vallan mitätöinti olisi periaatteessa helppoa - riittäisi jos suomalaiset lakkaisivat äänestämästä touhuun sekaantuneita poliitikkoja. Mediakentän ilmeinen haluttomuus käsitellä sille itselleen vaikeita asioita varmistaa tämän ja muiden Hyvä Veli -järjestöjen menestyksekkään toiminnan jatkossakin.

Osa 2: Keskiviikkokerho - naisten syrjintää?

Suvaitsevaisuudesta

Suvaitsevan elämänkatsomuksen ja suvaitsevan elämäntavan ero on, että elämäntavaltaan suvaitseva ihminen edellyttää toisten sietämistä itseltään, kun taas elämänkatsomukseltaan suvaitseva ihminen edellyttää sietämistä toisilta.